Viime kuussa poliisi kielsi kuvaamasta, kun se sahasi Kolarin Aalistunturilla kolmijalkoja, joiden varassa Elokapinan aktivistit osoittivat mieltään. Oikeusoppineiden mukaan poliisi ylitti tuolloin toimivaltansa rajat.
Ylilyönti oli melko pieni verrattuna lokakuussa 2020 sattuneeseen tapaukseen, jossa poliisi suihkutti pippurisumutetta Unioninkadun tukkineiden Elokapinan nuorten kasvoille. Se johti syytteisiin virkavelvollisuuden rikkomisista ja pahoinpitelyistä.
Poliisi otti lokakuussa 2020 ajoradalta Kaisaniemestä Elokapina-liikkeen mielenosoituksesta kiinni useita kymmeniä ihmisiä. Poliisi käytti myös pippurisumutetta paikallaan istuvia mielenosoittajia vastaan.
Jouko Aaltosen dokumentti Miten korjata maailma alkaa Elokapinasta ja päättyy siihen. Uusin aktivistiliike kehystää kertomuksia muista tämän vuosisadan liikkeistä.
”Rajasimme pois myös muun muassa eläinoikeusliikkeen, jota on käsitelty paljon. Se on menestystarina ja siitä on tehty muun muassa hyvä dokumentti Eläinoikeusjuttu”, Aaltonen sanoo.
Elokapinaa kuvattiin dokumenttiin paljon, mutta Aaltonen tiesi myös, että Saku Soukka on tekemässä dokumenttia pelkästä Elokapinasta. Aaltosen dokumentissa onkin mukana myös monta muuta aktivistiliikettä.
Tämän vuosisadan alkuvuosina aktivistit matkustivat osoittamassa mieltä huippukokouksissa. Globalisaatiota vastustettiin muun muassa Prahassa vuonna 2000. Pari sataa suomalaista lähti osoittamaan mieltään Kansainvälisen valuuttarahaston ja Maailmanpankin kokoukseen.
Sitä muistelevat dokumentissa Reko Ravela ja Markus Drake, jotka järjestivät aktivisteille useita busseja matkalle.
Dokumentissa matkojen kuvaus huipentuu Göteborgin EU-kokoukseen 2001.
Ruotsin poliisi käytti mielenosoittajia vastaan väkivaltaa, joka vaikuttaa dokumentissa nähtävissä arkistopätkissä yhä tolkuttoman ylimitoitetulta.
Aaltonen antaa aktivistien itse puhua asiastaan. Kaikkiaan heitä esiintyy elokuvassa liki 20.
”Halusin, että he kertovat kokemuksistaan itse omasta näkökulmastaan. Dokumenttielokuvan voima on siinä, että se voi antaa äänen niille, joita ei ole kuultu”, Aaltonen painottaa.
”Kun eletään vaarallisia aikoja, haetaan turvallisuutta ja tasapainoa. Jotkut rahoittajat olisivat halunneet mukaan myös viranomaisten ja systeemin äänen. Mutta dokumenttielokuvien ei tarvitse olla tasapuolisia.”
Puheenvuoronsa saavat muun muassa talonvaltaajien, graffitimaalarien, prekariaatin puolustajien ja anarkistien edustajat.
Jouko Aaltosen uudessa dokumentissa esiintyy lähes kaksikymmentä aktivistia eri liikkeistä. Aaltonen kuvattiin Pasilassa tuotantoyhtiö Illumen toimistolla.
Miten korjata maailma lähti liikkeelle Anton Montin ja Pontus Purokurun kirjasta Suoraa toimintaa (2018). Se on yksi harvoista suomalaisteoksista, joka käsittelee aihetta.
Aaltonen sanoo, että viime vuosikymmenten suorasta toiminnasta ei ole juurikaan tehty tutkimuksia tai dokumentteja. Aikoinaan esimerkiksi Koijärvi-liikkeestä kirjoitettiin hänen mielestään paljon enemmän.
Purokuru on myös käsikirjoittanut elokuvan Aaltosen kanssa ja hänet on merkitty apulaisohjaajaksi.
”Pontus oli olennainen jo yhteyksien luomisessa. Hän tuntee kaikki aktivistipiireissä. Hän oli myös mukana tekemässä useimpia haastatteluja”, Aaltonen sanoo.
Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun pitkän uran tehnyt Aaltonen (s. 1956) antaa elokuvissaan äänen nuorille. Kun hän teki elokuvan Punk – tauti joka ei tapa (2008), aiheena oli punkin nykytila eikä Aaltoselle läheisempi alkuperäinen 1970-luvun musiikkiliike.
Miksi erilaiset liikkeet kiehtovat Aaltosta?
”En ole itse ollut aktivisti, mutta olen seurannut erilaisia liikkeitä siitä lähtien, kun muutin Turusta Helsinkiin vasemmistolaisuuden ja punkin taitekohdassa 70-luvun loppupuolella”, hän sanoo ja tarkentaa tuoreinta aihevalintaa:
”Aktivistien liikkeissä on muutoksen mahdollisuus, toimintaa ja paljon omistautuneita ja jännittäviä ihmisiä. Vaalien alla on hyvä muistaa, että demokratiaa pitää laajentaa parlamenttien ja valtuustojen ulkopuolelle. Nostan hattua ja teen elokuvia ihmisistä, jotka sitä tekevät.”
Aaltoselle Miten korjata maailma on trilogian päätös. Sen aloitti Kenen joukoissa seisot (2006), joka kertoi 1970-luvun laululiikkeestä. Keskimmäinen osa, Pieni punainen (2020), kuvasi Suomen maolaisia.
Uusin dokumentti oli tammikuussa Docpoint-festivaalin katsotuin elokuva. Haastattelujen ja arkistopätkien lomassa nähtävät animaatiot tuovat siihen huumoria. Ne ovat vanhoja, lähinnä amerikkalaisia opetusfilmejä, joiden tekijänoikeudet ovat rauenneet.
Jouko Aaltonen antaa aktivistien itse puhua asiastaan dokumentissaan Miten korjata maailma.
Juuri kukaan elokuvassa nähtävistä hahmoista ei ole enää aktivisti. Mielenosoitukset ja muu suora toiminta tuntuvat kuuluvan leimallisesti nuoruuteen. Aatteet eivät kuitenkaan välttämättä unohdu, vaan tavat toteuttaa niitä muuttuvat. Esimerkiksi Purokuru on nykyään tuottelias tietokirjailija ja toimittaja.
”Suora toiminta on hyvää koulutusta muuhun yhteiskunnalliseen toimintaan. Se opettaa toimimaan ristiriidoissa ja kriiseissä. Poliitikoista esimerkiksi Pekka Haavistolla, Paavo Arhinmäellä ja Li Anderssonilla on aktivistitaustaa”, Aaltonen miettii.
Aaltosen mukaan suoran toiminnan liikkeet noudattavat yhä enimmäkseen samoja kaavoja kuin aina ennen. Toimintatavat ovat kuitenkin muuttuneet, kun aktivistit ovat kehittyneet huomattavasti tiedottamisessa ja sosiaalinen media on tuonut uusia mahdollisuuksia.
Miten korjata maailma -dokumentissa kuvatut aktivistit ovat vuosikymmenten perinteen mukaisesti pitkälti vihervasemmistolaisia maailmanparantajia.
Aaltonen toteaa, että pitää mennä aika kauas historiassa, ennen kuin löytyy oikeistolaista aktivismia. Mutta on sitäkin ollut. Aaltonen mainitsee jääkäriliikkeen ja Lapuanliikkeen 1900-luvun alusta.
”Nyt äärioikeiston suora toiminta on taas noussut. Pohjoismainen vastarintaliike ja Odinin soturit rikkovat lakeja jyrkemmin kuin dokumentin liikkeet.”
Kun aktivistit saavat kertoa itse omasta historiastaan, heitä vastaan suunnattu virkavallan liioiteltu voimankäyttö nousee usein esiin, Göteborgin ohella myös Suomessa.
Silmiinpistävän räikeä oli esimerkiksi anarkistien Smash ASEM -mielenosoituksen piiritys Helsingissä Kiasman edustalla 2006. Satojen poliisien ja rajavartioiden saartoon jäi paljon sivullisia. Pidätettyjen joukossa oli työtään tehnyt lehtikuvaaja ja kaksi kaupunginvaltuutettua.
Mielenosoittaj aja poliisi vastakkain Smash ASEM -mielenosoituksessa syyskuussa 2006.
”Vaikka virkavallan muskelien pullistelu näyttää välillä jopa koomiselta, poliisin ylilyönnit ovat vakava kysymys. Äskettäin nousi taas kerran esiin myös vartiointiliikkeiden väkivalta. Ilmiö on rakenteellinen, koska se nousee aina uudelleen”, Aaltonen sanoo.
Jos voimankäytön tarkoitus on tukahduttaa kohteena olevat liikkeet, se taitaa toimia huonosti. Usein huomio tuo aktivisteille sympatiaa.
Kuten Aaltonen toteaa, aktivismi toimii huomiotalouden ehdoilla. Hän muistuttaa, että Elokapinan pippurisumuttaminen toi poliisille valtavan mainehaitan.
Jouko Aaltonen muistuttaa, että monista liikkeistä on sittemmin tullut virallista politiikkaa.
”Demokratia nähdään usein turhan kapeasti, vain edustuksellisena. Suoran toiminnan ajatus on sen laajentaminen. Joskus tuntuu jopa unohtuvan, että mielenosoittaminen on laillista.”
Lopulta aktivismi onnistuu tuomaan marginaalisia ajatuksia valtavirtaan. Aaltonen listaa, että suoralla toiminnalla on muun muassa muutettu Maailmanpankin politiikkaa ja tehty vegaanisuudesta melkein nuorten sukupolvikokemus – sekä saatu Suomelle itsenäisyys.
Miten korjata maailma -dokumentti elokuvateattereissa 28.3.
Oikaisu klo 18.10: Korjattu nimivirhe: Elokapinasta on tekemässä dokumenttia Saku Soukka, ei Sami Suokka, kuten artikkelissa aiemmin luki.