Musica nova. Radion sinfoniaorkesteri Musiikkitalossa 10.3. Anna-Maria Helsing, kapellimestari, Tuuli Lindeberg, sopraano. – Coll, Iannotta, Yamane, Jónsdóttir, Haapamäki.
Musica novan taiteellinen johtaja, sopraano Tuuli Lindeberg oli ällistyttävän taiturillinen ja villi solisti Sampo Haapamäen (s.1979) kolmiosaisessa laulusarjassa, joka on Yleisradion tilausteos.
Kun Lindeberg ilmestyi hymyilevänä lavalle, syntyi mielikuva Suomi-neidosta. Hänellä oli yllään asu, jonka yläosa on Pohjois-Savon kansallispuvusta: tummasiniset kirjaillut liivit ja valkoinen paita. Hame oli nykyaikainen, mustaa pellavaa.
Vaikutti siltä, että Suomi-neito on mennyt sekaisin päästään ja raatelee sielunsa rikki Haapamäen salamoivassa, räjähtelevässä ja möyryävässä nykyekspressionistisessa musiikissa, jota Anna-Maria Helsing johti tulisen suvereenisti.
Aluksi ei oikein tiennyt oliko laulaja villinä ilosta vai paanisen kauhun vallassa.
Ehkä laulaja oli šamaani, joka kiihdytti itsensä transsiin ja alkoi puhua henkimaailman ja mörköjen kummallisilla, groteskeilla äänillä. Suomen kieli on synnyttänyt lauluosuuden ihmeellisen ilmaisuasteikon, jossa Lindeberg joutui rääkkäämään ja repimään kaunista ääntään ja kaunista äidinkieltään mitä erilaisimmilla tavoilla.
Täytyy olla valtavan hyvä laulutekniikka, jotta ääni kestää tällaisen käsittelyn.
Laulusarjan toisesta runosta voi löytää koodin Haapamäen maksimalistiseen sävelkieleen. Musiikki koostuu musiikillisista alkeishiukkasista ”kvarkeista”, joita ”gluoni”, värivoimainen liima-aines yhdistää toisiinsa säveltäjän ohjelmoiman algoritmin kuljettamina. Musiikissa on tieteis- ja kauhufantasian henkeä – ja raivoisaa oopperamaisuutta.
Haapamäki on tutkijasäveltäjä, joka on intohimoisen kiinnostunut muun muassa fysiikan ilmiöistä ja teorioista. Niistähän moni muukin nykysäveltäjä kehittelee soivia mallinnuksia.
Tieteen teoriat auttavat ilmeisesti Haapamäkeä laajentamaan musiikillista mielikuvitustaan, ja tuloksena on nytkin syntynyt uusi soiva maailma, jossa homo sapiens -evoluutio kohtaa futuristiset visiot.
Koskahan Haapamäki säveltää ensimmäisen oopperansa? Siitä voisi tulla jännittävä ja upea scifi-teos.
Konsertin viisi teosta olivat kaikki erilaisia. Espanjalaisen Francisco Collin (s. 1985) Aqua Cinerea (Tuhkainen vesi) soi perinteisillä linjoilla, sillä siinä on pitkiä jousimelodioita ja puhallinsooloja, jotka kulkevat ekokatastrofin uhan varjostamien moniväristen sointipilvien keskellä.
Suljetut tilat tuntuvat kiehtovan italialaista Clara Iannottaa (s. 1983). Dead wasps in the jam-jar eli ”Kuolleita ampiaisia hillopurkissa” -teoksensa hän on säveltänyt jousiorkesterille ja elektroniikalle.
Teos on pelkkää hälyistä tiheää sointisumua. Elektroniikan kannattama musiikki saattoi aluksi vaikuttaa avaruuspölyltä, mutta kun muisti hillopurkin, avautuikin erilaisten hankausten ja suhinoiden muodostama mikroskooppisesti kuviteltu ja tarkasteltu sointimaailma lasisessa tilassa. Kiehtova sointinäkymä.
Islantilaisen Thuridúr Jónsdóttirin (s. 1967) Flow and Fusion todisti osaltaan, miten voimakkaasti Islannin luonto inspiroi maan säveltäjiä. Tuliperäinen puuton maaperä, kuumat lähteet, laavavirrat, ääretön meri aaltoliikkeineen, nousevat myrskyt – tällainen maisemahan muuttuu ja abstrahoituu melkein kuin itsestään lumoavaksi sointinäkymäksi, jossa ei tunne ahtaan paikan kammoa.
Japanilaisen Akiko Yamanen (s. 1982) Arcade on hauska teos, jossa korva nappaa rauhallisella kaupunkivaelluksella sieltä täältä erilaisia arjen ääniä, signaaleja, liikenteen ja koneiden meteliä, lasten puhetta, kävelyrytmejä, mainosmusiikkia, mörinää ja vaikka mitä.
Yamanen mukaan Arcade on dronemusiikkia. Voihan sen todella ajatella niinkin, että kuulostelee katuelämää ilmasta käsin, surisevassa dronessa.