Romaani
Satu Rämö: Rósa & Björk. WSOY. 360 s.
Islannissa asuvan ekonomin, tietokirjailijan, toimittajan, somevaikuttajan ja nyt myös dekkaristin viime keväänä ilmestynyt esikoisromaani Hildur oli tapaus.
Sitä myytiinkin Suomessa kaikkiaan 79 000 kappaletta – eli enemmän kuin mitään muuta romaania koko vuonna, kaikki formaatit huomioiden.
Umpimielisen naispoliisin mukaan nimensä saaneen Hildurin suosio näyttää tulleen vähän yllätyksenä. Kirjailija itse on kertonut hämmennyksestä sen edessä, ja kustantajakin muistuttanut, ettei kirjailmiöiden syytä voi ennustaa.
Minut esikoisen menestys sai vähän pelkäämään Rämön puolesta.
Vanhan kansan ihmisenä olen tottunut siihen, että toiset kirjat ovat tekijöilleen vaikeita. Ensimmäiseen on ladattu paljon paukkuja, ja siksi seuraava kootaan joskus kirjoituspöydänlaatikkoon työnnettyjen puolitekoisten ideoiden pohjalta.
Mutta nykyäänhän tämä on tietysti täyttä höpöä. Määrätietoinen kirjailija – tai oikeammin monialustainen viestintäyrittäjä – ei tietenkään kirjoita yksittäisiä teoksia vaan suunnittelee alun pitäenkin kokonaisen sarjan.
Se sitten jaetaan sopiviin osiin ja lopetetaan kukin sellaiseen loppukoukkuun, että seuraavaan on pakko tarttua.
Tämä ei ole moite vaan havainto. Rämö (s. 1980) on lukuisissa haastatteluissa kertonut kirjoittamistyylistään, johon kuuluu tarkkojen excel-taulukoiden laatiminen juonenkulusta ja henkilöistä.
Lisäksi hän on sosiaalisessa mediassa paitsi aktiivinen (yli 31 000 seuraajaa Instagramissa), myös niin ammattimainen, että kouluttaa muitakin kirjailijoita sen käytössä.
Kun sekä työprosessi että markkinointi ovat tällaisella tolalla, ajattelenkin nyt, että Rämölle Islanti-dekkarien teko muistuttaa enemmän kausiin jaettujen tv-sarjojen tuottamista kuin vanhanaikaista romaaninkirjoitusta.
Hildurin menestystekijöitä oli useita, eikä yksikään niistä yksin riitä hittireseptiksi.
Korona-aikaan lukijoita kiinnosti varmaan yhtäältä miljöön eli Islannin länsivuonojen eksotiikka, toisaalta kotoisuus, jota edusti sinne päähenkilön avuksi heitetty, villapaitojen kutomista harrastava suomalaispoliisi Jakob.
Hildur Rúnarsdóttirin introverttiys ja menneisyyden salaisuudet olivat tuttuja Sillan tapaisista nordic noir -tuotteista. Sekaan oli heitetty myös tilkka sekä saagojen maan yliluonnollisuutta että nykyteknologiaa, ja lisänä oli vielä nykydekkareissa yleistä lapsiin kohdistuvaa pahuutta. Sukupuoliroolejakin kyseenalaistettiin.
Itse tarina oli melko tavanomainen sarjamurhineen. Voi sanoa, että Rämö tasapainotteli taitavasti hyvän mielen ja väkivaltamässäilyn välimaastossa.
Niin on myös Rósassa & Björkissä. Nimet kuuluvat Hildurin kadonneille pikkusiskoille, joiden arvoitusta jo Hildurissa alettiin ratkoa varsinaisen rikosjuonen sivussa. Nytkin he väikkyvät koko ajan taustalla, kun poliisikaksikko alkaa selvittää, kuka ampui korruptoituneen kunnallispoliitikon hiihtoladulle.
Se, samoin kuin Hildurin kärsivällisen tutkimustyön seurauksena henkirikokseksi paljastuva lento-onnettomuus, ovat siis romaanin ytimessä. Ei liene liikaa paljastettu, jos sanon, että jossain vaiheessa ne saavat kuitenkin väistyä mehukkaamman, takaumin kerrotun perhetragedian tieltä.
Satu Rämö Isafjordurissa Islannissa 2021.
Se on hyvä, sillä rehellisesti sanoen Rósa & Björk on yli puoleenväliin asti suorastaan tylsä.
Kymmenen (!) eri aikatasoa voivat näyttää excel-taulukossa fiksuilta, mutta lukijaa ne rassaavat. Niiden käyttö helpottaa varmasti tarinan kuljettamista, mutta tekee siitä mekaanisen ja alkaa pian näyttää maneerilta.
Vuosien ja kuukausien välillä seilatessa ärtyy myös rikosjuoneen. Kunnallispoliittiset keplottelut tai väärinkäytösten salaaminen eivät vaikuta omaperäisiltä, ei liioin suunta, johon pikkutyttöjen katoamista ohjataan.
Tarinaan leivottu kuvaus Islannin luokkaeroistakin vaikuttaa hieman päälleliimatulta, kuin tietoiskulta siitä, miten sekä maantiede että ihmisten putoaminen turvaverkkojen ulkopuolelle voivat marginalisoida ja tehdä ihmisestä aggressiivisen. Tällaista löysää yhteiskuntakritiikkiä monet tv-sarjatkin ovat nykyään pullollaan.
Mutta sitten Rämö yksinkertaisesti iskee lukijalta ilmat keuhkoista. Harvoin olen yllättynyt dekkarissakaan tällä tavoin, saanut liki kyyneleitä silmiin – niin hurjan käänteen Rósa & Björk äkkiä saa.
Tämä pätee sekä tapahtumiin että henkilöihin. Se, mikä on näyttänyt itsestäänselvän puhtoiselta, tahraantuu. Ja toisaalta pikimustiksi leimaantuneisiin tulee lisää sävyjä, sympaattisiakin.
On toki kyse dekkaristin perustaidosta, jossa lukijaa juksataan liian ilmeisillä johtolangoilla, samoin viihderomaanin loppunoususta, jossa tietynlainen kärjistäminen onkin tyypillistä. Mutta myös kirjallisesta lahjakkuudesta, ohi kaiken turboahdetun tuotesuunnittelun.
Muutamassa luvussa ihailen tosissani Rämön kykyä kuvata jännitteistä, vaarallista ihmissuhdetta sekä dialogissa että nopeasti etenevän kohtauksen rakentamisessa.
Päähenkilöiden persoonatkin syventyvät Rósassa & Björkissä kuin huomaamatta.
Surffaaja Hildurin kriisi valtameren kanssa osuu yksiin sen kanssa, että hän uskaltautuu etsimään syitä psyykensä lukkoihin lapsuudesta. Jakob taas löytää itsestään taistelijan, jota vielä tarvittaneen huoltajuuskiistassa ikävän norjalaisen ex-puolison kanssa.
Mutta tämä liittyy taas enemmän siihen pitkäjännitteiseen suunnitteluun, jonka varaan Rämö on kirjansa rakentanut – mukaan lukien seuraava, jonka myötä Hildur-kirjoista syntyy luvattu trilogia.
Päätösosassa tavataan varmasti lisää Hildurin sukulaisia, samoin – niin luulen – monisärmäinen Dísa, jonka kaltoinkohdellun, syrjäytyneen naiskohtalon takaa jo nyt paljastui muutakin.
Mutta pitäisiköhän miljöötäkin vaihtaa? Satu Rämöhän on vaihtanut asuinpaikkaansa Suomen Lappiin, ainakin vähäksi aikaa. Voisiko Jakob tuoda Hildurin Äkäslompoloon käymään?