Nuoret idealistit. Kantaesitys Kansallisteatterin suurella näyttämöllä 8.3. Käsikirjoitus ja ohjaus Michael Baran. ★★★
Syökö vallankumous aina lapsensa? Käykö niin, että kun mikä tahansa aate kasvaa totalitaariseksi, saa se aina aikaan vahinkoa paitsi ympärillään myös kannattajissaan?
Muun muassa tällaisen kysymyksen asettaa Michael Baranin kirjoittama ja ohjaama, keskiviikkona kantaesityksensä Kansallisteatterissa saanut Nuoret idealistit.
Esitys sijoittuu Berliiniin, jonne #metoo-skandaalissa ryvettynyt entinen teatterinjohtaja J (Jukka-Pekka Palo) on vetäytynyt parantelemaan järkkynyttä mieltään. J:n entinen toimittajavaimo Petra (Pirjo Määttä) matkustaa tapaamaan J:tä huolestuttuaan siitä, ettei saa häntä kiinni.
Kaupunkiin esikoisohjauselokuvansa kanssa on matkustanut myös Emmi (Aksa Korttila), jonka Petralle antama haastattelu aloitti J:n julkisen kujanjuoksun. Pelimusaprojektin kaaduttua hanttihommiin ajautunut Joel (Verneri Lilja) tapaa Emmin tarjoilukeikalla, ja kaupungin leppeässä yössä nelikko ajautuu lopulta puimaan asioita J:n asunnolle.
Baran on tuonut nykymaailman voimakkaasti mukaan tekstiin, jossa riittää niin negroni-drinkin kaltaisia arjen yksityiskohtia kuin viittauksia oikeisiin #metoo-skandaaleihin.
Yksi esityksessä tarkasteluun asetettavista aatteista on siis #metoo. Sille seuraa tekevät kaksi – jos sallitte – aivan eri paino- ja vahinkoluokan aatetta: kommunismi ja natsismi. Molemmat tuodaan mukaan J:n kautta, jonka on ollut 1970-luvulla kai välttämätöntäkin hurahtaa kommunismiin, jos ei muuten niin suomalaisena SS-miehenä toimineen porvari-isänsä järkyttämiseksi.
Vaikka #metoon ja sen mahdollisten ylilyöntien tuominen natsismin ja kommunismin jatkoksi tuntuu varsin paksulta, ei tuo epäsuhta hallitse teosta, jossa onnistutaan tuottamaan ihan ymmärrettäviä kysymyksiä esimerkiksi siitä, miten ihminen tietyssä ajassa tulee toimineeksi siten kuin toimii.
Poliittiseen musiikkiteatteriin esityksen kokonaisuudessa riittää mielleyhtymiä: telineissään seisovat mikrofonit, Verneri Liljan retropuku rintamerkkeineen sekä suorimpana Emmin agitprop-henkinen laulu. Myös kiinnostava dialogiratkaisu, eli se, että henkilöt puhuvat yleisölle sen sijaan, että puhuisivat toisilleen, kuiskuttelee tietynlaista brechtiläisyyttä.
Näyttelijät ovat hyviä, etenkin ilahduttaa Pirjo Määtän vinon hymyn kera tarjoilema äkäinen ämmä -vaihde.
Pirjo Määtän toimittajahahmo Petra on sinnikäs ja menestynyt journalisti.
Mielenkiintoista on myös Joelin asettaminen alussa kertojaksi, mutta ”minä olen pannut sanat heidän suuhunsa” -aloitus käy sitä hankalammaksi ymmärtää mitä pidemmälle mennään.
Baran on kirjoittanut näytelmän juonen keriytymään auki niin, että ihmisten kipukohdat ja motiivit eivät paljastu heti. Paljastuessaan asiat tuntuvat kuitenkin jäävän vähemmän painaviksi kuin olisi ollut tarkoitus.
Kun lisäksi esityksen edetessä romanttinen ihmissuhdepuoli saa yhä enemmän tilaa tuoden muassaan yhä enemmän kysymyksiä, ui itselläkin mieleen kysymys: toimisiko tämä tarina paremmin romaanimuodossa?
Hienoin elementti esityksessä on näyttämökuvan kokonaisuus. Eero Auvisen valot ja videot toimivat kauniisti Kati Lukan ja Tarja Simonen yhteistyössä tekemien lavastuksen ja pukusuunnittelun kanssa.
Kattoelementti, joka ensin alaslaskettuna tarjoaa ihmisenmentäviä koloja ja kynnyksiä joiden yli astella, paljastuu vähitellen noustessaan upeaksi katoksi, juurikin kuin suoraan käsiohjelman esittelemästä Clärchens Ballhausista, 1900-luvun alussa perustetusta ja edelleen toimivasta berliiniläisestä tanssiravintolasta.
Kun katto saa seurakseen seinät, tulee todella kiinnostavasti näkyviin se, miten tilan tunnelma muuttuu hetkessä täysin. Harpisti Maaria Pulakka ja alttoviulisti Julie Svačinová ovat kauniine soittimineen ja pinkkeine pukuineen ihana osa kuvan tunnelmaa, kuten myös Juhani Nuorvalan säveltämä musiikki.
Näyttämön runsaat leikkokukat ovat kyllä kauniita, mutta niiden läsnäolo ei aidon teemallisesti tunnu linkittyvän oikein mihinkään esityksen kokonaisuudessa. Verneri Liljan heliumilmapallon avulla tehty 2020-luvun humalakohtaus on osuva ja jotenkin sekä suloinen että hauska, mutta muuten ilmapalloilla on sama kohtalo kuin kukilla. Kaunista, mutta tarkoittaako se jotain?
Metaforia olisi siis tarjolla, mutta teksti tuottaa niille vähäisesti tarrautumis- ja syvenemispintoja – siitä huolimatta, että isoja teemoja ja ennen kaikkea tekstiä on framilla kovin paljon. Tai ehkä juuri siksi?
Lavastus ja puvut Kati Lukka ja Tarja Simone, musiikki Juhani Nuorvala, valo ja videot Eero Auvinen, äänet Grégory Maisse ja Juhani Nuorvala. Rooleissa Verneri Lilja, Pirjo Määttä, Jukka-Pekka Palo ja Aksa Korttila. Muusikot Maaria Pulakka ja Julie Svačinová.
Jukka-Pekka Palon J suunnittelee teatteriteosta isänsä SS-menneisyydestä.