Äänen lumo: [äänestä] 30. maaliskuuta saakka galleria Oksasenkatu 11:ssa (Oksasenkatu 11). To–su 12–18.
Olen aina yhdistänyt tietyn, hitaan metallisena värähtelevän kitarasoundin avariin maisemiin; sellaisiin, joihin pysähdytään roadtrip-elokuvien suvantokohdissa.
Tällaisen matkan tuntuun pääsin yllättäen Oksasenkatu 11 -gallerian kellarissa, jossa Tytti Arolan Kehäkitara (2019) kumahtelee itsekseen.
Kehäkitara koostuu neljästä kitaran kaulasta, joissa kussakin on kuusi metallista kieltä. Kaulat on yhdistetty yhteen kehällä, jolloin syntyy pylväsmäinen instrumentti.
Oksasenkadun äänitaiteen näyttelyssä esillä oleva Kehäkitara soi galleriassa ilman soittajaa. Aikaisemmin Arola on sujauttanut kitaran haarniskan tavoin ylleen ja esiintynyt sen kanssa esimerkiksi festivaaleilla.
Ääni ymmärretään Oksasenkadun näyttelyssä laajasti, mielikuvina ja ääniaaltoina koettavana.
Mukana on muun muassa Sami Klemolan akryyli- ja tussiteoksia. Abstraktien, kudosmaisten teosten lähtökohtana on ajatus nuotista ja siitä, kuinka viiva ja tekstuuri voivat kuvata musiikin volyymia ja dynamiikkaa.
Minerva Juolahden, J. Kohon ja Sulo Kolehmaisen kuratoima kokonaisuus on äänentasoltaan pehmeä, leikkisä ja monia aivan hiljaisiakin äänensävyjä huomaava.
Mukana näyttelyssä on tekijöitä niin nykymusiikin kuin kuvataiteenkin kentiltä. Klemola tunnetaan muun muassa kiitellyn nykymusiikkikokoonpano defunensemblen taiteellisena johtajana. Arolan teoksia on esitetty Flow’ssa ja Musica Novassa. Kuuntelukävelyn näyttelyn osana järjestävät Simo ja Tuike Alitalo ovat vanhoja tuttuja galleriakentälle sijoittuvan äänitaiteen parista.
Useat teoksista kutsuvat näyttelyvierasta synnyttämään itse ääntä. Esiintyä ei kuitenkaan tarvitse, vaan hiljaista hälyä voi herätellä omassa rauhassaan vaikkapa gallerian portaiden alla olevassa sopessa, josta löytyy Ulla Pramin teoskokonaisuus, joka koostuu marmorikuulista, rumpukapulasta, lasiesineistä, kuulokkeista ja padista.
Hanna Azevedon ja Ville Huhtasen Audiosielut (2023) hurahtavat eloon, kun niihin koskee. Audiosielut ovat pehmeitä, ihmeen inhimillisiä robotisoituja tyynyjä, jotka innostuvat silittämisestä ja syliin ottamisesta. Koskettaessa ne huokailevat tyytyväisinä ja vilkuttavat pieniä näyttöjään.
Gallerian yläkerrassa sijaitseva Marloes van Sonin Be Seated (2023) on puolestaan kolmen istuttava tuoli, jolla voi aistia, kuinka istuin soi ja resonoi kehoa vasten.
Marloes van Son, Be Seated, 2023.
Osa näyttelyn teoksista ohjeistaa astumaan galleriasta ulos. Joshua Le Galliennen postikortin muotoon valmistettu Nollamateriaaliesitys (2019) kehottaa kuuntelemaan tuulta. Noudatan kortin ohjetta ja käännän pääni gallerian edustalla varovasti puhurin suuntaan.
Käy kuten kortti ennustaa: tuuli viheltää Mika Waltarin puistikossa ja houkuttelee esiin pakkaspäivän matalan urkupisteen.