Romaani
Ia Genberg: Yksityiskohdat (Detaljerna). Suom. Jaana Nikula. Johnny Kniga. 159 s.
Kaikki suhteet päättyvät joskus, tavalla tai toisella. Ruotsalainen Ia Genberg (s. 1967) näyttää keskittyneen suhteisiin, joiden ennenaikaisesta murenemista ja jätetyksi tulemista hän pitää varmana jo niihin ryhtyessään.
Mutta ryhtyy silti ja pysyy sen ajan, kun rakkautta tai ystävyyttä kestää.
Jälki olisi pahaa, jos hän tekisi niin kuin ihmiset yleensä tekevät, haikailisi perään, potisi katkeruutta, saati pitäisi itseään kurjuuden ruumiillistumana.
Vaan ei. Yksityiskohdat-uutuuden perusteella hän vaikuttaa suhteen katkettua hyväntuulisen kiitolliselta ja monesti jopa huvittuneeltakin. Kenties silkasta uteliaisuudesta elämää ynnä ihmismielen haperuutta kohtaan. Myös oman mielensä.
Muuan hyveellinen pappismies antoi muinoin muistelmateokselleen nimen Ihmisiä, joilta sain. Genbergin kohdalla nimi ei olisi ollenkaan hoopo.
Koska kaikki teokset, jotka eivät nimenomaisesti kuulu johonkin muuhun genreen käyvät nykyisin romaanista, myös Yksityiskohdat lukeutuu niihin. Viime vuonna Genberg sai siitä Ruotsin parhaalle kaunokirjalle myönnettävän August-palkinnon.
Syystä. Suurenmoinen pieni kirja.
Se koostuu neljästä esseestä. Voi oikeastaan sanoa, että neljästä ihmisestä, joiden elämään kertoja on aikoinaan päässyt sivuhenkilöksi. Kolme naista ja yksi mies: Johanna, Niki, Alejandro, Birgitta.
Johannan luettuani tuumin, että sen arkisessa sekaisuudessaan omituisempaa päähenkilöä ei enää voi tulla, mutta Nikin nimihenkilö päihittää edeltäjänsä. Kunnes Alejandron vastaava... joka sitten lopuksi luonnollisesti väistyy Birgittan kohteen tieltä.
Yksityiskohdat on harvakseltaan julkaisevan Genbergin ensimmäinen suomennos.
Kummajaissirkuksen sijaan hän rakentaa olemassaolon maiseman, jossa kaikki on sattumanvaraista, silmänräpäyksellistä, aikajärjestystä hylkivää kohtauksellisuutta vailla alkuja ja loppuja.
Kaikki virtaa, antiikin filosofi sanoisi.
”Elämme oman tarinamme puitteissa monta pienempää elämää muiden kanssa, ihmisten jotka tulevat ja menevät, ystävien jotka katoavat omille teilleen tai lasten jotka kasvavat”, Genberg kirjoittaa. ”En vain ole koskaan ymmärtänyt , missä ne varsinaiset puitteet ovat.”
Korkeat näköalapaikat suuriin totuuksiin eivät hänelle sovi. On mentävä sekaan ja tuijotettava ihan läheltä:
”Kaikki sisältyykin jo yksityiskohtiin, minun on vain katsottava valppain silmin ympärilleni, silloin voin unohtaa itseni ja suunnata huomioni ulospäin.”
Kuten esimerkiksi Birgittaan, joka sattuu olemaan hänen äitinsä –ja tyttäreensä verraten ihan eri puusta veistetty, pelkääjä.
Johanna puolestaan haluaa hallita suhdetta antamalla lahjoja kuin voitonriemuista todistuksia omasta ylivoimaisuudestaan.
Sairaalloisen ailahtelevaa Nikiä ja kertojaa sitoo yhteen ensin mainitun halu ja kyky valehdella ihan mistä tahansa. Sekä se, ettei jälkimmäinen totuuksia juuri kaipaakaan; otetaan mitä saadaan ja niin kauan kuin saadaan.
Hurmaava Alejandro on läheltä katsoen ”häirikkö maailmassa, jossa oli häiriöitä riittämiin muutenkin”.
Kaikki kolme ovat jo ajat sitten kadonneet ties minne ja äiti hautaan.
Alejandro kuitenkin ehti panna alulle muiston, jonka tähden kertoja yrittää vuosien kuluttua selvittää, onko hullun rakkauden kohde yhä elossa.
Käy ilmi, että Alejandro oli taiteilijanimi, eivätkä edes hänen vanhat bändikaverinsa tiedä oikeaa, puhumattakaan mahdollisesta olinpaikasta. Klassisen petostarinan ainekset siis.
Vaan Genberg kieltäytyy kohtalotarinoiden juhlallisuuksista ja summaa Jaana Nikulan suomentamana näin:
”Suhteemme oli lyhyt kuin hengenveto, mutta hän jäi silti mieleen, kuin jokin minussa olisi pysyvästi kietoutunut kiinni häneen ja tuottanut uuden taivutusmuodon kaikille myöhemmille teonsanoilleni.”
August-palkinnon perustelujen mukaan Genberg ”kirjoittaa näkyväksi ne sirpaleet, joista ihminen rakentuu”.
Hän toisin sanoen tietää myös Alejandrosta ihan tarpeeksi.
Kuten lukijakin. Olennaisin riittää, ja juuri sitä Genberg pois jättämisen taiteellaan veistää ihmisistä esiin.
Nähdäkseni Yksityiskohdat käy oppikirjasta kenelle tahansa kaunokirjalliselle minuutensa kuvaajalle tai muistelmien laatijalle. Koostumme toisista ihmisistä kuin palapeli, joka pysyy iäti keskeneräisenä kamarin lattialla satunnaisten kävijöiden jaloissa.
Äläkä esimerkiksi kirjoita opukseesi, että petit puolisoasi vaan kirjoita, että rakastelit toisen kanssa ”taksin takapenkillä Vaxholmissa”.
Harmi, että tällaisen omassa elämässä käväisseitä henkilöitä pitkin kulkevan minuuden kuvauksen voi kirjoittaa vain kerran. Lukisin toisenkin, vaikka se väistämättä jo latistaisi kyseistä yksinkertaisuudessaan mullistavaa perusoivallusta.
Topatun nojatuolin linnarauhan sijaan elävä sielu voi viihtyä vain kiikkulaudan arvaamattomuudessa, Ia Genberg hyrisee korvaani.
Neljään kirjansa päähenkilöön verrattuna hän vaikuttaa nyt saadun kirjan perusteella aika tavanomaiselta tyypiltä. En usko, että se on totta.