Romaani
Joel Haahtela: Yö Whistlerin maalauksessa. Otava. 175 s.
Joel Haahtelan 14. pienoisromaanin nimi Yö Whistlerin maalauksessa ennakoi taidematkaa tuntemattoman taiteilijan elämään ja tuotantoon. Kansikuva vahvistaa odotuksia.
Kansilieve paljastaa, että kyse on 1800-luvulla eläneestä James McNeill Whistleristä ja yhdestä hänen yötunnelmasarjansa maalauksesta.
Romaanin kannessa on myös piirros perhosesta, mikä tuo heti mieleen Haahtelan parhaan romaanin Perhoskerääjä vuodelta 2006.
Uutuuden minäkertoja matkustaa Sergei-nimisen vanhan perhostutkijan luo Britteinsaarille Yorkshireen. Hän on aikeissa maalata tämän perhoskokoelman harvinaisuuksia. Eletään 1900-luvun viimeisiä vuosia.
Sergeillä on seinällään kopio Whistlerin nocturnesta. Maalaus saa kaksi yksinäistä miestä katsomaan pohjatonta yötä myös itsessään.
Kertojan taiteilun esikuvana on 1600-luvulla eläneen Maria Sibylla Merianin piirtämä tietokirja, jossa tämä kuvasi hyönteisten muodonvaihdosta – ilmeisesti ensimmäisenä maailmassa.
Perhonen voi symboloida periaatteessa mitä tahansa, mutta Haahtelan romaanissa on kyse kauneudesta ja henkisyydestä.
Romaanin kertoja aikoo toteuttaa kirjansa vanhalla kuparipainatustekniikalla, mikä taas johdattaa hänet mainitsemaan Albrecht Dürerin 1500-luvulla tekemät Kristuksen kärsimyskuvat.
Haahtela pohtii romaanissaan kauneuden olemusta. Suurin kauneus löytyy luonnosta, perhosten täydellisestä symmetriasta. Paradoksaalisesti miehet katselevat neulalla lävistettyjä hyönteisiä. Kuollutta kauneutta.
Sen yhteydessä Haahtela viittaa lyhyesti luontokatoon. Siistimällä pihojaan ihan tavalliset kunnon ihmisetkin tuhoavat perhosten elinolosuhteita.
Taideviittaukset ja ekologinen huomautus ovat lopulta vain virstanpylväitä kohti tärkeintä, nimittäin hengellisiä pohdiskeluja: ”Kauneuden täytyi olla Jumalan alkuperäinen ajatus ihmisestä, jonka vapaat valinnat kuitenkin johtivat pahuuteen ja kuolemaan.”
Haahtela on siis totuudenetsijä tässäkin romaanissa, kuten parin viime vuoden aikana ilmestyneessä trilogiassaan: Adélen kysymys, Hengittämisen taito ja Jaakobin portaat.
Sergei ja minäkertoja osoittavat lukeneisuutensa heittelemällä keskustelunsa lomaan taiteilijoiden, kirjailijoiden ja filosofien nimiä. Näistä jokainen tuo oman viitekehyksensä romaaniin.
Yliarvioiko Haahtela lukijansa yleissivistyksen? Edvard Munchin Huuto piirtyy toki verkkokalvolle pelkän maininnan jälkeen. Samoin Vladimir Nabokov tai Milan Kundera ovat vanhoja tuttuja.
Mutta keitä ovat esimerkiksi Jean Seberg, William Miller tai Nikolai Berdjajev. Googletan. Kerronnan lumous särkyy kerta toisensa jälkeen.
Haahtela nimittää perhosia tieteellisin nimin ”Chrysophanus virgaureae, tuiki tavallinen loistokultasiipi”, mikä on sinänsä viehättävää mutta raskaslukuista.
Eksaktit nimet viitekehyksineen liittyvät myös ruokaan. Miehet syövät Veau Prince Orlovia, Sergein menneisyyteen viittaavaa ranskalaisvenäläistä herkkua. Vasikanlihan oheen avataan pullo isännän kaapista löytyvää Chȃteau Margaux’ta.
Illallinen keskusteluineen muistuttaa Euroopan kärsimyshistoriasta. Miehet puhuvat erilleen joutumista ja itsensä kadottamisesta. Tunnelma on melankolinen.
Haahtelan uutuus ei ollut odottamani taidematka. Mutta paikoitellen häiritsevästä namedroppailusta huolimatta Yö Whistlerin maalauksessa on tuttua ja taattua haahtelamaista filosofoivaa fiktiota.