Tietokirja
Tuomas Tepora: Sankari ja antisankari. Mannerheim-kultin pitkä vuosisata. Gaudeamus. 300 s.
Muukalainen ihmettelisi, miten ihmeessä kaikkien aikojen suurimpana suomalaisena ihailtu voikaan olla niin kaukana kaikesta keskivertosuomalaisesta kuin Gustaf Mannerheim (1867–1951) oli.
Ehkei ihmettelisi paneuduttuaan henkilökulttien rakentumiseen yleisemmin.
Suuruuksiin korotetut kansalliset sankarihahmot näyttävät kaikkialla erottuneen kansakuntiensa valtavirroista ja muistuttaneen pikemmin toisiaan.
Helpoimmin havaitut erot ovat sosiaalisia. Esimerkiksi Mannerheimin yläluokkainen aristokraattisuus ja siihen itsestään liittyvä ylikansallinen eurooppalaisuus vetivät hänet etäälle kansan suuresta enemmistöstä. Samat ominaisuudet liittivät hänet tavanomaisena tapauksena eurooppalaiseen viiteryhmäänsä.
Jalustalle nostettuja viime vuosisadan kulttihahmoja olennaisimmin yhdistävä tekijä on ilmiselvästi sodan ja syvien kriisiaikojen johtajuus. Brittien Churchill, Ranskan de Gaulle, Puolan Pilsudski ja Unkarin Horthy solahtavat Mannerheimin tavoin sujuvasti tähän luokkaan.
Esimerkkitapaukset eivät ole identtisiä viitosia. Poliittinen aikalais- ja jälkimainekin on aika lailla erilainen. Mutta kaikki olivat kansakuntiensa ihailtuina ja kiisteltyinä johtajina sodan lapsia.
Sodankäynti tarpeineen synnytti aikoinaan valtion käymään sotaa, sosiologi Charles Tilly tunnetusti pelkistää valtionmuodostuksen pitkän historian. Ja juuri sota synnytti myös sotaa käyvien valtioiden sankarit, vieläpä niinkin modernina aikana kuin 1900-luvulla.
Toukokuun 16. päivän voitonparaati 1918 Helsingissä. Päivämäärä oli valkoisen Suomen juhla maailmansotien välisessä Suomessa. Sotaväen lippujuhlaa vietettiin vuoteen 1939 saakka samana päivänä.
Historioitsija Tuomas Tepora paneutuu teoksessaan avointen yhteiskuntien sankari- ja henkilökulttien synnyn ja kehkeytymisen teemaan Mannerheimiä pääkohteenaan käyttäen. Työkalupakki on kunnossa. Tepora on nuoren polven eturivin tutkijoita nationalismin, muistamisen, historiapolitiikan ja tunne- ja kokemushistorian vaativilla kentillä.
Rannattomasta lähdeaineistosta lähemmän tarkastelun kohteeksi Tepora on valinnut lapsille ja nuorille suunnatun Mannerheim-kirjallisuuden ja toisaalta patsashankkeet ja patsaiden sijaintipaikkaa koskeneet väittelyt. Jälkimmäisistä tuoreimpana on mukana nykytaiteen museon Kiasman ja ratsastajapatsaan uhkaavan yhteentörmäyksen nostattama kalabaliikki.
Tepora piirtää aineistostaan osuvaa kuvaa Mannerheim-mielikuvien muutoksista 1920-luvulta 2000-luvulle. Rakenne toimii. Teksti soljuu havainnollisena ja iskevänä, etenkin kun päästään aavistuksen paikallaan pyörineiden alkulukujen jälkeen vauhtiin.
Tutkija ei lupaa viimeisintä totuutta Mannerheimistä. Luupin allahan ei edes oikeastaan ole Mannerheim, vaan mielikuvat, myytit ja tunnetilat ja niiden käyttö ajassa muuttuvan myyttisen henkilökultin rakentumisessa. Mannerheimin sijasta kirjan keskeisiä toimijoita ovat myytinrakentajat.
Sankari ja antisankari -asetelma tarjoutuu Mannerheimissä kuin itsestään. Tunteet ovat viime vuosisadan kuluessa velloneet suuren valkoisen kenraalin, sotamarsalkan ja Suomen marsalkan ympärillä kiihkeinä.
Kukaan muu kuin Mannerheim ei Suomen kohdalla tulisi tällaisen tutkimuksen kohteena edes kysymykseen.
Yhdet ovat pystyttäneet ratsastajapatsaita myyttiselle sotasankarille, toiset vetäneet alas jalustalta kevään 1918 veristä päälahtaria. Tämä ristiriita on osaltaan vahvistanut Mannerheimin mainetta. Myytinmurskaajatkin ovat osaltaan pitäneet myyttiä elossa.
Kultit ja sankaruudet eivät tietenkään synny tyhjästä. Mutta eivät ne yksin teoista ja karismastakaan synny. Niitä myös luodaan, eri aikoina eri painotuksin ja eri keinoin.
Toistuvat seremoniat ja juhlat olivat kirjojen, kuvien ja patsaiden ohella tapa muistaa, osoittaa ihailua ja siten vahvistaa kulttia.
Pari välähdystä Teporan kirjasta auttaa ymmärtämään.
Kenraalin matka Kaivopuiston kodistaan vapaussodan kymmenvuotisparaatiin alkoi pikkutyttöjen ripottelemien valkeiden kukkien siivittämänä.
Mannerheimin 70-vuotissyntymäpäivä vuosikymmen myöhemmin alkoi samassa paikassa miltei samalla koreografialla. Tällä kertaa pari valkopukuista neitosta sirotteli kukkasia portaille ja punaiselle matolle sotamarsalkan astellessa ulos. Jääkärien tyttäriä, lehdet tiesivät kertoa. Ja valkoisia narsisseja, tarkalleen ottaen 1 300 kappaletta.
Vielä noihin aikoihin kulttiasemaan korotetun johtajan jumalallisuutta lähentyvä pyhyys kävi täydestä.
”Eikö kenraali ole melkein sama kuin kuningas? Ja kuningas on jotain ihmeellisen suurta ja korkeaa, taitaa olla ihan lähellä Jumalaa”, pohtii Mannerheimia ihaileva poikanen kuvaavasti Lilli Porthanin lastenkirjassa Valkoinen kenraali ja pieni Heinrikki (1921).
Lilli Porthanin satukirjan kannen kuvitti Rudolf Koivu.
Sampo Haahtelan poikakirja Pellervon suuri tehtävä (1940) puolestaan kertoo talvisodassa haavoittuneesta nuorukaisesta, joka junamatkalla sotasairaalaan tapaa suuren miehen: Pellervon sydän takoo pelosta ja ihailusta ja haavojenkin kipu on kaikonnut, niin väkevästi läheinen kosketus ylipäällikköön vaikuttaa.
Henkilökulttien tutkijalle romaanin kuvaama ihme on kovin tuttu. Siinä missä muinaiset hallitsijat paransivat kosketuksellaan, siinä hipaisu palvottujen suurmiesten takinliepeeseen lievitti maallista kärsimystä tai ainakin valostutti hetkeksi harmaata korpivaellusta.
Kulttuuri-ilmaston maallistuminen muutti sittemmin puhetapaa. Tosin vielä kuusikymmenluvullakin innokkaimmat ihailijat saattoivat käyttää ilmauksia, jotka perustuivat jumalointiin, Helsingin Sanomien päätoimittaja Yrjö Niiniluoto havainnoi.
Käänne oli kuitenkin käsillä, elettiin jo Niiniluodon sanoin ”laskevan kultin aikaa”.Tätä tavallaan ilmensi myös Niiniluodon oma postuumisti julkaistu teos Suuri rooli (1962), joka lajissaan ensimmäisenä rohkeni tarkastella monipuolisen avoimesti Mannerheim-myyttiä, -mielikuvia ja -kulttia.
Vuosisata sitten suurelle yleisölle oli tärkeä korostaa sarkatakkiin puetun Kaarle Kustaa Eemelin kansanomaista suomalaisuutta, tänään vapaaherra Carl Gustaf Emil Mannerheimia on mahdollista arvostaa suuren keisarillisen imperiumin huipulla kannuksensa ansainneena suuren pelin taitajana.
Provinsiaalista ympäristöään kaikissa suhteissa päätään pitempi johtofiguuri kiehtoo erityisesti yhtiömaailman yläkerroksia. Mannerheim on edelleen ”pääomapiirien toteemijohtaja, hyvä veli verkoston avainsymboli”, Tepora tiivistää keväästä 1918 jatkunutta läheistä yhteyttä, joka samalla tulee korostaneeksi Mannerheimin hahmon elinvoimaista jatkuvuutta.
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston historian professori emeritus.
Talvisodan aikaisen vihollispropagandan näkemys Mannerheimista seuraili suomalaisen laitavasemmiston Mannerheim-kuvaa.