Kun Eeva Koivusalo liittyi jyväskyläläiseen Se-yhtyeeseen basistiksi vuonna 1980, hän ei ajatellut, että soittamisesta tulisi hänen elämäntyönsä.
Se-yhtye oli tehnyt kaksi kehuttua albumia ja noussut esiin punkin ensimmäisen nousukauden varassa. Yhtye ei kuitenkaan soittanut samanlaista suoraviivaista punkkia kuin esimerkiksi Eppu Normaali tai Pelle Miljoonan yhtye. Se sulatti mukaan uuden aallon rockiinsa vaikutteita popista ja progesta, ja sen sanoitukset poikkesivat totutusta.
Koivusalosta tuli Se-yhtyeen uusiutuneen kokoonpanon kantava jäsen, ja hän oli mukana yhtyeen uran loppuun asti.
”Aloin soittaa ja harjoitella joskus 12–13-vuotiaana. Veljelläni oli basso, joka pikku hiljaa vain siirtyi minun hoteisiini”, Koivusalo muistelee.
Hänen ensimmäinen yhtyeensä No Comments teki Koivusalon muistikuvan mukaan enintään viisi keikkaa. Seuraava yhtye olikin jo Se.
Koivusalon aikainen Se oli tyyliltään kevyempi ja värikkäämpi kuin ensimmäinen kokoonpano, jossa oli vanhempia, progressiiviseen rockiin suuntautuneita soittajia. Koivusalo oli taas kasvanut popmusiikin tahtiin, vaikka kuuntelikin omien sanojensa mukaan ”ihan mitä vaan”.
”Se varmaan vaikutti jollain tavalla. Plus järjetön Talking Headsin diggailuni.”
Yhdysvaltalainen Talking Heads oli musiikillinen innoittaja, mutta siinä oli myös naispuolinen basisti. Jos rockyhtyeiden kokoonpanot ovat nykyäänkin miesvaltaisia, niin 1980-luvun alussa bändissä soittava nainen oli todella harvinainen.
Koivusalo ei muista, että hänen soittamistaan olisi nuoruusvuosina pidetty outona.
”Kun liityin ensimmäisen kerran bändiin vuonna 1978, minua ei väheksytty eikä kiusattu. Totta kai kaverit olivat uteliaita, mutta hyväntahtoisia. Minua on todella vähän kyseenalaistettu sukupuolen perusteella.”
Koivusalo on ollut ammatinvalintoineen edelläkävijä ja rohkaiseva esimerkki myöhemmille sukupolville.
”Ainakin toivon, että näin on. Minulla on valitettavasti tosi vähän yhteyksiä nuorempiin ihmisiin. Elän kauheassa buumerikuplassa”, Koivusalo sanoo ja nauraa.
Vastikään julkaistun musiikkialan tasa-arvokyselyn mukaan 70 prosenttia naispuolisista vastaajista oli sitä mieltä, että ala ei ole tasa-arvoinen, kun taas miehistä samaa mieltä oli vain 32 prosenttia. Koivusalo vastasi kyselyyn parintuhannen muun musiikintekijän tavoin. Lopputulos ei häntä yllätä.
”Se on vähän sama, kun kysyy rasismista valkoisilta ihmisiltä. Jos se ei osu omaan nilkkaan, sitä ei huomaa”, Koivusalo sanoo.
”Ongelmallisimmillaan tasa-arvon puute näkyy siinä, että jäljellä olevat portinvartijat ovat monesti vain miehiä. Monesti todettu asia on, että ihmiset suosivat itsensä kaltaisia ihmisiä.”
Se-yhtyeen jälkeen 1980-luvulla Koivusalo suunnitteli johonkin muuhun työhön hakeutumista.
”Odotin, että milloin tämä musahomma loppuu. Vasta 1990-luvulla aloin ajatella, että mikä kaikki tässä voisi olla mahdollista. Olin jo 30 ja olin tehnyt pari levyä Liisa Akimofin kanssa ja meillä alkoi olla Fabulettes-klubia ja muuta tällaista.”
Lopulta Koivusalo lakkasi miettimästä uravaihtoehtoja ja heittäytyi päätoimiseksi muusikoksi. Koivusalon komppiparina toimi usein rumpali Heikki Tikka, ja kaksikko sai mainetta poikkeuksellisen etevänä rytmiryhmänä.
Pian töitä alkoi löytyä muualtakin, 2000-luvun alusta lähtien myös teatterista, mikä on ollut Koivusalolle innostavaa ja uran kannalta tärkeää.
”Teatterissa olen soittanut kaikkea punkista klassiseen.”
Koivusalo pestattiin myös maan suosituimpien iskelmäartistien Jari Sillanpään ja Katri Helenan keikoille.
”Minulla oli onni päästä soittamaan kaikkien kovien ammattilaisten kanssa. Kun seurasin heidän työskentelyään, tajusin, että ei ole niin väliä, mistä musasta minä tykkään. Minun hommani muusikkona on tehdä musiikista mahdollisimman hyvää, oli se mitä tahansa.”
Basistina hän on kuunnellut oppimismielessä muun muassa soulin ja rhythm & bluesin bassonsoittoa muovanneita Carol Kayeta ja James Jamersonia, mutta basistisankaria hän ei pysty nimeämään.
”Minua kiinnostaa tsekata mikä tahansa, joka kuulostaa hyvänsä. En ole sankariorientoitunut ihminen”, Koivusalo sanoo ja nauraa jälleen.
Koivusalo opiskeli musiikin teoriaa ja otti soittotunteja silloin, kun halusi ottaa bassokitaran lisäksi haltuun myös kontrabasson, mutta pohjimmiltaan hän on itseoppinut bändisoittaja.
Basistia on pidetty kliseisessä bändiroolituksessa jonkinlaisena Hessu Hopo -hahmona, josta keksitään vitsejä. Koivusaloa tämä ei huoleta, ja hän sanoo, että joskus bändissä voi riittää, jos basisti pystyy soittamaan napakasti pelkkää perusääntä. Basson roolia musiikissa uhkaakin hänen mielestään ihan muu kuin basistivitsit.
”Kun jengi kuuntelee musiikkia huonosta kaiuttimesta tai puhelimen kuulokkeilla, niin he eivät edes tajua, että bassoa on olemassa.”
Kuka?
Eeva Koivusalo
Syntyi 1963 Seinäjoella.
Liittyi Se-yhtyeeseen 17-vuotiaana 1980 ja soitti yhtyeessä vuoteen 1985 asti.
Soittanut myöhemmin muun muassa Yarin, Liisa Akimofin, Niko Ahvosen, Maritta Kuulan, Jukka Pojan ja Erinin yhtyeissä ja levyillä sekä Fabulettes- ja Fat Bullets -yhtyeissä.
Säveltäjä ja tuottaja Liksom Lux -yhtyeessä.
Teatterimuusikko Helsingin kaupunginteatterissa. Soittaa tänä keväänä Priscilla, Aavikon kuningatar -musikaalissa ja Ei kertonut katuvansa -näytelmässä.
Täyttää 60 vuotta lauantaina 18. maaliskuuta.