Runot
Veera Sylvius: On todellakin kuljettava kuusikon läpi. Enostone. 77 s.
Runous ja luonnontieteet tuntuvat viime aikoina lähentyneen, tai ainakin uusi runous on aktiivisesti etsiytynyt kohti tieteellistä tietoa. Nykyään ei ole lainkaan tavatonta törmätä runoteoksissa lähdeluetteloihin ja esimerkiksi fysiikan tai biologian erikoistermeihin.
Runo suuntautuu proosaa luontevammin kohti ihmistajunnalle käsittämättömän pitkiä ajanjaksoja, koska runoilijan ei tarvitse luoda arkisesti uskottavan tuntuista kertomusta. Siksi runo on historiassaan helposti liittoutunut myös mytologian tai teologian kanssa.
Runoilijalle on tieteestä ammentaessaan varattuna valmis rooli. Koska biologia tai fysiikka eivät kerro, miltä evoluutio tai maailmankaikkeuden laajeneminen tuntuvat, tai mitä ihmiselle tarkoittaa olla niistä tietoinen, runoilija voi yrittää sen tehdä.
Veera Sylviuksen (s. 1974) esikoiskokoelmassa On todellakin kuljettava kuusikon läpi sijoitetaan lukija ensiksi paikalleen maailmankaikkeudessa.
Käy ilmi, että vaikka elollisina olentoina olemme monella tapaa näköalapaikalla, ei pieneltä pyörivältä pallolta käsin ole helppoa saada kokonaiskuvaa universumin laajuudesta. Voimme laskea efemeridejä ja sijoittaa taivaankappaleet kartalle, mutta tietoisuutemme ei saavuta yhtä lailla korkeaa perspektiiviä.
Ilmakehässä kaikki vetää meitä pikemminkin kohti maata: ”Sumua ja epäselviä ääriviivoja / pää täynnä hajottajaeliöitä / kun mädäntyvän maan kerrokset levittävät tuoksuaan”.
Alustamme universumin tarkkailuun ei ole vakaa, vaan erittäin haavoittuva, sijaitsemme ”metsässä, josta ovat kaikonneet muurahaiset ja pikkulinnut”.
Sylvius on ennen esikoisteostaan ehtinyt valmistua teoreettisesta fysiikasta, johtaa muun muassa avaruuslaitteita valmistavaa Space Systems Finlandia ja toimia pääomasijoittajana. Niinpä ei kenties ole yllättävää, että runoteos on kiinnostunut suurista kysymyksistä ja sijoittaa itsensä maailmankaikkeuteen.
Alun jälkeenkin kirjassa näyttäytyy tietty monialainen asiantuntijaote, mutta se ei ole pääroolissa. Keskeistä on kokemus, sen pelkistäminen haikumaisiksi tiiviiksi runoiksi.
Tyyli tuo mieleen Risto Rasan tai vaikkapa Arto Lapin edustaman ikiaikaisen tradition, jossa runo ilmestyy runoilijalle luonnossa, kun tietoinen mieli vaikenee. Sylviukselle myös musiikista löytyy vaikenemisen ja inspiraation hetkiä.
Sylviuksen runot ovat onnistuneimmillaan silloin, kun minä ei ota pääroolia tai tyrkytä lukijalle päällimmäistä tuntemustaan. Tällöin tunteen vallassa voi olla koko ympäristö, ja se välittyy lukijallekin:
”Suru tiivistyy laaksoon / painautuu vuoren kylkiin / linnut nyyhkyttävät sen lävitse / purot solisevat vaimeina // istun sisällä ja ulkona on pimeää.”
Sylviuksen käyttämät metaforat puolestaan ovat usein jo kliseeksi asti koeteltuja, jolloin ne ylevää tunnelmaa tavoitellessaan saattavat pikemminkin latistaa. Kun jälleen ikkunan läpi ulos katseleva runoilija ei kerrokaan näkemästään vaan ajatuksistaan, ollaan pelottavan lähellä luonnosta ammentavaa itseapukirjallisuutta:
”Seison tuvassa ja katson talviselle merelle / Otava / ripustettu taivaalle kuin koru / ajatukseni ehjät ja rajattomat kuin / villieläinten vaellus.”
Sylvius hakee paikkaansa kentällä myös siteeraamalla, mutta vaikkapa Eeva-Liisa Mannerilta voisi löytää osuvimpiakin lainoja kuin iänikuinen sanayhdistelmä ”kirkas, hämärä, kirkas”. Varsin hyvin se silti solahtaa kirjan tunnelmaan, jossa etsitään toivon ja valon pilkahduksia keskellä pimeää vuodenaikaa ja kuusten varjoja.
Vaikka teoksessa on paikoin runollisen kirkasvalolampun piirteitä, siinä ilahduttaa tekijän jo varsin itsevarma ääni ja kyky tiivistää vaikeat konseptit helppotajuiseen lyyriseen muotoon. On todellakin kuljettava kuusikon läpi, ja tämän kirjan voi ottaa povitaskuun.