Klassinen
Helsingin kaupunginorkesteri Musiikkitalossa 17. maaliskuuta. Alina Ibragimova, viulu, Eva Ollikainen, kapellimestari. – Lutosławski, Thorvaldsdottir, Bartók, Sibelius.
Jos olisin ulkomaalainen kriitikko, voisin veisata kulunutta virttä: kuinka määrättömästi hienoja kapellimestareita Suomesta tuleekaan.
Ei silti ole kyse kansallisurheilusta Suomi–muu maailma. Islannin sinfoniaorkesterin ylikapellimestarina nykyisin toimiva Eva Ollikainen oli kapellimestarikorokkeella oma itsensä, ja sitä oli suuri ilo kuulla ja nähdä.
Myös HKO tuntui olevan mielissään. Sen kuuli paitsi jäsentyneestä, herkästä ja liekehtivästä soitosta myös konsertin päätteeksi orkesterin kapellimestarille antamista tömistelevistä kiitoksista.
Orkesterikonserttien kaavamaista alkusoitto–konsertto–sinfonia -rakennetta on murrettu muun muassa silppuohjelmilla tai – kuten nyt – tasavahvojen ja tasapituisten teosten kokonaisuuksilla.
Etukäteen näytti siltä, että avausteos Witold Lutosławskin neljäs sinfonia – yksi 1900-luvun merkittävimmistä sinfonioista – imisi hapen jälkeen tulevilta. Ollikaisen ja HKO:n ote teki heti selväksi, ettei tässä napeilla pelata.
Jäähdyttelysinfoniaksi mielletty teos soi salaperäisen pehmeyden ohella poikkeuksellisen hehkuvasti ja verevästi, suorastaan hurjasti. Vasemman käden kämmensyrjällä Ollikainen laukoi tahtiviivattomia jaksoja ja oikean käden puikolla piti huolen tahtiviivallisesta sykkeestä.
Béla Bartókin rakkautensa kohteelle säveltämä viulukonsertto nro 1 jäi esittämättä säveltäjän elinaikana. Neuvostoliitossa syntynyt, brittiläistynyt Alina Ibragimova tunnetaan monipuolisena solistina ja periodityyliseksi leimautuneen Chiaroscuro-kvartetin ensiviulistina.
Ibragimovan intensiivisen vivahteikas viulunääni sai avausosan rakkausmusiikin herkkään hehkuun. Jälkiosan rempseä meno toteutui vauhdikkaasti ja maanläheisesti rouhien, mihin HKO vastasi jytkyttävällä tanssipoljennolla.
Islantilainen Anna Thorvaldsdottir on lyönyt itsensä läpi hidasliikkeisillä sointikerrostumilla, jotka tarjoavat irtaantumisen ja rinnakkaistodellisuuden kokemuksia.
Ollikaisen BBC:n Proms-festivaalilla kantaesittämässä Archorassa Thorvaldsdottir on säätänyt musiikkiaan raskaammaksi ja uhkaavammaksi.
Hidas liike on entisenlainen, mutta nyt orkesteri mörisee, kumahtelee ja räpsähtelee kirkkaampiin ilmanaloihin kurkottelun rinnalla. Siitä kasvaa surulaulu, joka voisi olla näkymä avaruusaluksen ikkunasta viimeisten ihmisten poistuessa tuhoutuneelta maapallolta.
Ollikainen johti Jean Sibeliuksen Pohjolan tyttären niin värikylläisesti ja dramaattisesti, että lyhyydestään ja tyhjiin raukeavasta lopustaan huolimatta päätösnumero kykeni tasapainottamaan kokonaisuuden.