Kokemuslukeminen tuli kirjallisuuteen

Kun enemmistöt puhuvat vähemmistöistä, vaarana ovat stereotypiat ja väärinymmärrykset. Siksi nykyään käytetään sensitivity readereita eli kokemuslukijoita oikomaan turhaa asenteellisuutta.

Kokemuslukeminen on suomenkielinen termi käsitteelle sensitivity reading, joka tarkoittaa tekstien tarkistamista eri vähemmistöjä vääristelevän tai loukkaavan kielenkäytön varalta.

19.3. 2:00 | Päivitetty 19.3. 7:04

Runsaat kymmenen vuotta sitten alettiin laajemmin puhua kulttuurisesta omimisesta, myös suomalaisessa kirjallisuudessa.

Jari Tervo sai pyyhkeitä Layla-romaanista (2011), koska sen antamaa kuvaa Turkin kurdeista pidettiin yksinkertaistavana ja jopa islamofobisena. Laura Lindstedtin Finlandia-palkittu Oneiron (2015) herätti kysymyksen siitä, onko oikein, että valkoinen suomalainen ottaa yhdeksi hahmokseen anorektisen juutalaisen naisen.

Nyt samaa aihetta lähestytään kirjallisuudessa, sekä kirjailijantyössä että kustannusalalla, mutta hieman eri kulmasta.

Yleistymässä ja normalisoitumassa on käsite sensitivity reading. Suomeksi terminä on käytetty kokemuslukemista.

Se on oikeastaan menetelmän nimi.

Jos kulttuurisessa omimisessa on kyse etuoikeutetun ihmisryhmän, usein kulttuurisen enemmistön, tavoista kuvata vähemmän etuoikeutetun ryhmän elämää tai piirteitä, kokemuslukeminen on keino vääristyneiden tai loukkaavien tapojen estämiseksi.

Kokemuslukemiseksi menetelmää kutsutaan, koska siinä tekstejä lukee ennen julkaisua joku, jolla on oma kokemus niiden käsittelemistä asioista.

Tällaisia voivat olla etnisyys, sukupuoli- tai seksuaalivähemmistöön kuuluminen tai erilaiset toimintarajoitteet kuten sairaus, vamma tai vammaisuus.

Amanda Gormanin runokokoelman suomennos tarkastettiin ennen julkaisua.

Siksi esimerkiksi nuoren mustan Amanda Gormanin runokokoelman Kukkula jolle kiipeämme suomennoksen tarkasti 2021 Tammessa kustannustoimittajan lisäksi kolme muuta henkilöä: Ruskeat tytöt -mediakollektiivin jäsen Mona Eid, kansanedustaja Bella Forsgrén ja THL:n erikoissuunnittelija Saida Mäki-Penttilä.

Heidän tekemänsä lausunnot suomennoksesta lähetettiin Yhdysvaltoihin Gormanin agentille hyväksyttäviksi, ja vasta sen jälkeen teos julkaistiin.

”On hyvä, että Gormanin taholta tulee tällainen pyyntö”, Tammen viestintäpäällikkö Johanna Harkkila sanoi tuolloin.

”Se pakottaa kustantamot tarkistamaan toimintatapojaan.”

Näin kustantamot ovat tosiaan viime vuosina tehneet – ja myös jo ilmestyneen kirjallisuuden kohdalla.

Ympäri maailmaa on alettu lukea tarkemmin uusia käsikirjoituksia mutta myös tarkistaa vanhojen, klassikkoasemankin saavuttaneiden teosten sanavalintoja ja asenteita.

Tätä tarkistamista ovat tehneet kustantamojen omat toimittajat, joskus myös ammattimaiset kokemuslukijat. Heitä on Suomessakin.

Esimerkiksi Mixed Finns -yhteisö, joka kouluttaa organisaatioita monikulttuurisuuden ja antirasismin teemoista, tekee myös kokemuslukemistyötä. Sateenkaarikynä-yhdistykseltä voi tilata kokemuslukemispalvelua, joka liittyy seksuaali- ja/tai sukupuolivähemmistöihin.

Vanhojen teosten kohdalla kokemuslukemista katsotaan tarvittavan, jos on pelkoa siitä, että yleisö kokee tekstin epämiellyttävällä tavalla vanhahtavaksi. Sehän vaikuttaa suoraan siihen, halutaanko teoksia ylipäätään ostaa ja lukea.

Yleisintä kokemuslukemisen pohjalta tehty vanhojen teosten muuttaminen on lastenkirjallisuudessa. Joskus sen välittämät asenteet tai ilmaukset eivät yksinkertaisesti enää istu uusien sukupolvien maailmankuvaan.

Vastikään uutisoitiin brittikirjailija Roald Dahlin (1916–1990) lastenkirjojen stilisoinnista: joitain henkilöitä ei enää kutsuta ”valtavan lihaviksi” tai kaukaisia kieliä ”oudoiksi”.

Myös Ruotsissa tehtiin muutoksia, kun Astrid Lindgrenin (1907–2002) Peppi Pitkätossu -lastenkirja täytti 70 vuotta 2015. Juhlapainoksesta ei enää puhuttu Pepin isästä ”n-kuninkaana” vaan ”Etelämeren kuninkaana”.

Astrid Lindgrenin Peppi Pitkätossu -hahmon isän ammatista on aikojen saatossa käytetty monta eri termiä.

Kirjailijan tytär Karin Nyman, joka on Lindgrenin teosten oikeudenomistaja, perusteli muutosta sillä, ettei ”Ruotsi enää ollut sama maa”, kuin se, jossa Lindgren oli kirjan aikoinaan kirjoittanut.

”Nyt sellaiset sanat satuttavat, ja silloin emme vain voi jättää sellaista kirjaan”, hän sanoi.

Suomessakin Peppi Pitkätossun isää on muokattu moneen otteeseen.

Laila Järvisen 1940-luvulla tekemää suomennosta muutettiin jo 2005, ja n-kuninkaasta tuli ”alkuasukkaiden kuningas”. Kun Kristiina Rikman käänsi 2007 romaanin kokonaan uudelleen, Pepin isä hallitsi ”hottentotteja”, ja 2017 päädyttiin ”Etelämeren kuninkaaseen”.

Kokemuslukemisen merkitys onkin erilainen sen mukaan, onko kyse lapsille vai aikuisille suunnatusta kirjallisuudesta, sanoo WSOY:n kotimaisen kaunokirjallisuuden kustantaja Anna-Riikka Carlson.

”Lastenkirjallisuudessa ymmärrän hyvin, että vanhojen teosten kieltä täytyy tarkistaa. Aikuisille suunnatun kaunokirjallisuuden kohdalla en samalla lailla ymmärrä”, hän muotoilee.

Anna-Riikka Carlson on WSOY:n kotimaisen kaunokirjallisuuden kustantaja.

Tällä linjalla oltiin viime vuonna myös Teos-kustantamossa, kun julkaistiin Sally Salmisen päiväkirjoihin perustuva Aikani Amerikassa, jossa hän kertoo kotiapulaisajoistaan 1930-luvulla.

”Teos on kirjoitettu 1960-luvulla, ja Salminen kuvaa samaa työtä tehneitä mustaihoisia hyvin tasa-arvoisesti, kuin tietoisena jo meneillään olevasta ihmisoikeustaistelusta”, Teoksen kustannuspäällikkö Päivi Koivisto kertoo.

”Siitä huolimatta hän käyttää n-sanaa.”

Kustantamossa mietittiin, pitäisikö se korvata jollain muulla. ”Mutta myös afroamerikkalainen, värillinen ja musta tuntuivat eri syistä ongelmallisilta. Niinpä suomentaja Laura Jänisniemen kanssa päädyttiin sanaan, jonka kirjailijakin oli valinnut.”

Päivi Koivisto on Teos-kustantamon kustannuspäällikkö.

Myös kirjailijan, kääntäjän ja Ruskeat tytöt -median perustajan Koko Hubaran mielestä on iso ero siinä, käsitelläänkö lapsille ja nuorille tarkoitettua vai aikuisten kaunokirjallisuutta.

Mitä nuorempia lukijat ovat, sitä tärkeämpää myös taaksepäin katsova kokemuslukeminen on.

”Muistan itse, että kirjat vaikuttivat vahvasti siihen, miten käsitin itseni ei-valkoisena suomalaisena lapsena. Lasten- ja nuortenkirjallisuuden pitäisi toimia turvallisena tilana pohtia ja luoda omaa minäkuvaa”, Hubara uskoo.

Aikuisiin eivät samat vaatimukset päde.

”He osaavat käsitellä kirjallisuuden herättämiä tunteita. Ja jos kirja häiritsee liikaa, voihan sen laittaa sivuun tai lähettää palautetta kirjailijalle tai kustantajalle. Niin minäkin olen tehnyt monta kertaa.”

Kun maailmalla menneiden kirjailijoiden tuotantoa tarjoillaan uusille lukijoille, poistojen ja muutosten lisäksi kirjoihin on sorvattu lukijoita valistavia tai varoittavia lausekkeita.

Britti Ian Flemingin James Bond -trillereistä tulee esimerkiksi pian 70-vuotisjuhlapainoksia, ja niiden alussa muistutetaan kirjailijan kirjoittaneen aikana, jolloin nykylukijoita mahdollisesti loukkaavat termit ja asenteet olivat yleisiä.

Koko Hubarakin kannattaa kontekstoivia esipuheita ja jälkisanoja. ”Teimme sellaisen Astrid Swanin kanssa suomentamaamme Toni Morrisonin Toiseuden synty -esseekokoelmaan, ja minusta se toimi hyvin”, hän kertoo.

WSOY:n Anna-Riikka Carlsonin työpöydälle saapuu puolestaan kysymyksiä ja vaatimuksia, jotka liittyvät suomalaisklassikoiden kieleen.

Esimerkiksi Mika Waltarin ja Veikko Huovisen teoksissa on etnisyyteen liittyviä termejä (n-sana, eskimoakka), jotka ovat loukanneet osaa lukijoista.

Uudemmasta kirjallisuudesta Carlson ottaa esiin Jari Tervon ja Kreetta Onkelin, joiden romaaneja hän on saanut puolustaa. Sekä Poliisin pojassa (1993) että Ilosessa talossa (1996) käytetään n-sanaa.

Pitäisikö ne korvata tai jättää äänikirjoista tai tulevista painoksista pois? Carlsonin mielestä ei.

”Olen vastannut kyselijöille ja kritisoijille, että teokset on kirjoitettu tiettynä aikana, ne kuvaavat tiettyä aikaa ja niissä puhuvat romaanihenkilöt. Aikuisen lukijan on osattava asettaa kaunokirjallisuus oikeaan kontekstiin.”

Samaa sanoo Koko Hubara. Yhdysvaltalainen Colson Whitehead kirjoittaa orjuudesta, sen väkivallasta ja käyttää niihin liittyvää kieltä, sitä ei pidä ruveta esimerkiksi käännöksessä kaunistelemaan.

”Taiteilijan valintoja pitää kunnioittaa.”

Carlson pelkää, että jos muutosten ja poistojen tielle lähdetään, sille ei ole loppua. Seuraavana askelmana voi olla kokonaisten kirjojen kieltäminen.

Hän pohtii myös kirjailijan oikeusturvaa: ”Mitä he ajattelevat siitä, että joku muuttaisi heidän tekstejään vuosikymmenten päästä, kun he eivät pääse enää itse vaikuttamaan asiaan?”

Tästä puhui kirjailija Juha Ruusuvuorikin viime viikolla Suomen Pen -sananvapausjärjestön verkkosivuille kirjoittamassaan kolumnissa – ja käsitteli sitä sananvapauskysymyksenä:

”Julkaisijalla on toki julkaisemisen vapaus, meillä kirjailijoilla sananvapaus, jonka pitäisi kuulua kaikille. Kuitenkin jokainen yritys viilata puoli vuosisataa vanhojen kirjojen tekstiä nykymaailmaan sopivaksi loukkaa sananvapautta.”

Entä ne vanhoja teoksia selittävät ja kontekstoivat esipuheet, jollaisia aiotaan vastedes lisätä esimerkiksi James Bond -kirjoihin?

”Sitä voisi pohtia”, Carlson myöntää.

”Mutta mihin raja siinäkin vedettäisiin? Jos aletaan selittää kirjailijan tai kirjoitusajankohdan asenteita liittyen rodullistettuihin ihmisiin tai etnisiin vähemmistöihin, eikö niin pitäisi tehdä myös liittyen sukupuolirooleihin ja luokkajakoon?”

Kirjailija Koko Hubara on lukenut suomalaisten kirjailijoiden käsikirjoituksia ennen niiden julkaisua ja tarkastellut vähemmistöön kuuluvien henkilöhahmojen kuvausta.

Koko Hubaraa keskustelu rajanvedosta ei haittaa. Päin vastoin, se on tärkeää ja tarpeellista, koska stereotypiointi, normit ja asenteet vaanivat kaikkia kirjoittajia, niin enemmistöihin kuin vähemmistöihin kuuluvia.

Kokemuslukemista voikin lähestyä myös toisenlaisesta näkökulmasta. Sitä voi yksinkertaisesti pitää yhtenä kirjailijan ja kustantajan työkaluna monen muun joukossa.

Uuden, vasta tekeillä olevan kirjallisuuden kohdalla kokemuslukeminen on järkevää, koska monessa tapauksessa kyse on faktantarkistuksesta.

”Kirjailijan käyttämään kieleen ja sanoihin kiinnitetään huomiota jo kustannuspäätöstä tehdessä, samalla tavalla kuin käsikirjoitusvaiheessa pohditaan sitä, tunteeko kirjailija aiheen, josta kirjoittaa, onko hän siinä kotonaan”, Teoksen kustannuspäällikkö Päivi Koivisto sanoo.

Kirjoitusprosessin aikana työstetään myös tyyliä ja esitystapaa. Kaikessa tässä kirjailijoiden tukena ovat aina toimineet heidän kustannustoimittajansa – nykyään siis myös kokemuslukijat.

Koko Hubarakin on lukenut kotimaisten kirjailijoiden käsikirjoituksia. Hän kertoo esittäneensä silloin tekstille kysymyksiä:

”Jos eteen on tullut esimerkiksi rodullistettu hahmo, jonka olen kokenut ongelmalliseksi, olen kysynyt, ovatko kaikki siihen liitetyt piirteet tarpeen. Onko sen funktio oikea? Miksi ihonväri mainitaan? Mitä tapahtuisi, jos se vaihtuisi valkoiseksi?”

Silloin, kun kirjoittaja ei itse kuulu kuvaamaansa ihmisryhmään, paljon voi jäädä huomaamatta. Tai toisaalta korostua liikaa.

Kirjailija Tommi Kinnunen kertoo käyttäneensä kokemuslukijoita läpi uransa.

Tämä on ollut myös kirjailija Tommi Kinnusen kokemus. Hän kertoo luettaneensa tekstejään kokemuslukijoilla läpi koko uransa. Se on hänestä aivan luontevaa ja jopa välttämätöntä:

”En voisi kuvitella kirjoittavani näkövammaisesta ihmisestä ja hänen kokemuksistaan maailmassa vain laittamalla silmät kiinni!”

Siksi, kirjoittaessaan Lopottia (2016) Kinnunen oli koko ajan yhteydessä Näkövammaisten keskusliittoon: ”Neljä näkövammaista kokemuslukijaa tutustui tekstiin aina, kun sain uuden luvun valmiiksi.”

Lasitehtaan elämästä 1940-luvulla kertovassa Pintissä (2018) taas oli Kinnusen mukaan autismin kirjolle sijoittuva henkilö.

Sen lisäksi, että kirjailija hankki tietoa lasinpuhaltamisesta, vammaisaktivisti Amu Urhonen toimi kokemuslukijana ja kommentoi, miten Kinnunen oli onnistunut hahmonsa luomisessa.

Yhteistyötahona on ollut myös Sateenkaarikynä-yhdistys.

”Sieltä sain neuvontaa liittyen Ei kertonut katuvansa -romaaniin, jonka henkilöistä yhtä voisi tänä päivänä ajatella trans- tai muunsukupuoliseksi. Sellaista identiteettiä ei kuitenkaan edes tunnettu 1940-luvulla Pohjois-Suomessa”, Kinnunen selvittää.

Hänen mukaansa kokemuslukemisella on ollut valtava merkitys kirjailijantyölle, etenkin todenmukaisten hahmojen luomisessa. Välillä kommentit ovat panneet koko tekstin uusiksi.

”Onhan selvää, että oma näkökulmani on hyvin rajoittunut”, Kinnunen huomauttaa.

”Ja kun kirjoittaa vähemmistöön kuuluvasta ihmisestä, ajattelee helposti myös niin, että yksi ominaisuus määrittää hänet kokonaan, vaikkei niin tietenkään ole.”

Toisaalta Kinnunen on kirjoittaessaan hankkinut tietoja myös pankkimaailmasta ja orkesterin pianonvirittäjältä.

Myös Koko Hubara haluaisi nähdä kokemuslukemisen kirjailijan yhtenä perustyökaluna tai apuvälineenä, samanlaisena kuin lähdekirjallisuuden lukemisen, asiantuntijahaastattelut tai vieraisiin seutuihin tutustumisen.

Kustantajalle sen merkitys liittyy hänestä vastuuseen.

”On oltava valveilla sen suhteen, millaisia käsikirjoituksia julkaistaan, kuka kertoo kenenkin tarinoita ja mitkä äänet puuttuvat.”

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat