Romaani
Alex Schulman: Kiirehdi rakkain (Skynda att älska). Suom. Jaana Nikula. Otava. 229 s.
Ruotsalainen kirjailija ja mediapersoona Alex Schulman (s. 1976) tunnetaan autofiktiivisistä teoksistaan, joissa hän on käsitellyt lapsuudenperhettään ja sukutaustaansa. Joskus keskiössä on ollut äiti (Unohda minut, 2017), joskus äidin isä ja vaiettu sukusalaisuus (Polta nämä kirjeet, 2020), joskus kolmen veljeksen väliset suhteet ja lapsuusmuistot (Eloonjääneet, 2021).
Pala palalta, romaani romaanilta, Schulman on selvittänyt perheensä jättämiä jälkiä niin itselleen kuin lukijoilleen, äidin alkoholismista isoisän sisällään kantamaan vihaan ja katkeruuteen ja veljesten sisäisiin jännitteisiin.
Nyt käsittelyvuorossa on isä, suomenruotsalainen Allan Schulman (1919–2003).
Itse asiassa tästä kaikki alkoi: käsillä on Schulmanin ensimmäinen romaani Skynda at älska vuodelta 2009, jonka suomennos ilmestyy vasta nyt neljätoista vuotta myöhemmin nimellä Kiirehdi rakkain.
Ja nyt kysymys kuuluu: kuka ja millainen tämä oman romaaninsa ansainnut isä oikein oli?
Romaanissa keskeisenä tekijänä näyttäytyy isän ikä. Alexin syntyessä Allan-isä oli jo 57-vuotias ja toista kertaa naimisissa. Edellisestä liitosta hänellä oli jo lapsia, jälkimmäisestä hän sai kolme poikaa.
Suomessa vuonna 1919 syntynyt Allan Schulman oli taistellut sodassa ja muuttanut sen jälkeen Ruotsiin, jossa hänestä oli tullut tunnettu tv-tuottaja. Hän oli siis aikansa julkkis, sellainen kuin hänen poikansa – romaania kirjoittava Alex nyt.
Romaanin alussa Alex saapuu perheen kesämökille Värmlantiin. Isä on kuollut hiljattain.
Hiljaisuudessa mieleen alkaa nousta muistoja isän kanssa vietetyistä kalaretkistä ja hetkistä tv-studiolla, jossa pikku-Alex sai seurata vierestä, kun isä teki tv-ohjelmia tai vastaili häntä haastatelleiden toimittajien kysymyksiin.
Romaanin ytimessä on olosuhde, isän ja poikien suuri ikäero. Se riittää antamaan kertomukselle motiivin: roolit vinksahtavat jo melkein lähtökuopissa. Käy näet niin, että eritoten kertoja omaksuu jo alakouluikäisenä roolin, jossa vanhaa isää pitää kannatella ja suojella.
Siinäkin tilanteessa, kun Alexia koulussa kiusataan vanhasta isästä, hän ei isää suojellakseen kerro tälle nöyryytyksestään. Vasta aikuisena Alex saa kuulla terapeutiltaan, ettei 7-vuotiaan lapsen tehtävä ole suojella isäänsä.
Siinä missä ystävien isät painivat poikiensa kanssa ja heittelevät heitä ilmaan, Alex murehtii ja pelkää, ettei hänen isänsä vain kaadu tai muuten vahingoita itseään. Aikuisena hän keskeyttää baari-iltoja mennäkseen hätiin, kun isä alkaa kaatuilla vanhainkodissa.
Lukijana olen koko ajan tietoinen, ettei Schulmanin perhe ole mikään perusperhe. Kirjallisia ja sivistyneitä ihmisiä riittää sen joka laidalla, useiden sukupolvien ajan. Voidaan puhua siis kulttuurieliitistä, mutta siitä ei tehdä numeroa – eikä se ole tässä romaanissa kertojan kiinnostuksen kohteena.
Schulmanilla on poikkeuksellinen kyky kuvata erityisesti lapsen tuntemuksia ja havaintoja suhteessa vanhempiinsa. Useimmiten hän lähtee liikkeelle muistosta, jonka kautta avautuu kokonainen tapahtumien ja tunnelmien sarja, jonka hän kuvittaa tarkoin vedoin.
Lukija pääsee kokemaan saman kuin Alex, lapsen korkeudelta: miltä äiti näyttää uppoutuessaan rakentamaan palapeliä, miten turvalliselta tuntuvatkaan perheen itse luomat traditiot.
Tällainen on Coca Cola Cup – jonka Allan-isä keksii pojilleen mökkiajanvietteeksi. Palkintona on kokistölkkejä – ja tätä meininkiä jatkuu niin kauan, kuin isä yhtään pystyy liikkumaan.
Samaistuttavauus, näiden tavallisten mutta tarkkaan piirrettyjen asioiden ja muistojen tarkka kuvaus, lienee juuri se piirre, joka on taannut Schulmanin menestyksen kirjamarkkinoilla.
Schulmanin romaanit ovat poikkeuksetta olleet Ruotsissa myyntimenestyksiä ja Suomessakin niitä on myyty lähes 100 000 kappaletta. Polta nämä kirjeet -romaanista on tehty myös elokuva.
Ruotsalaisessa mediassa Schulman on näkyvä, räiskyvä satiirikko ja mielipiteitäkin jakava hahmo. Ehkä siksi on huomionarvoisaa, että juuri tämä esikoisromaani toi ilmestyessään vuonna 2009 Schulmanin julkiseen persoonaan uusia – pehmeämpiä ja melankolisempia –sävyjä.
Myös minulle Kiirehdi rakkain on lukemistani Schulmanin romaaneista ehdottomasti rauhallisin ja vähiten dramaattinen. Myöhemmissä teoksissa on huomattavasti enemmän repivyyttä, kivuliaita kokemuksia ja ristiriitoja – ja näpeissään pitäviä jännitteitä.
Kiirehdi rakkain lainaa nimeensä Tove Janssonin kirjoittamaa Höstvisaa, Syyslaulua. Se alkaa tietenkin soida päässä jo heti romaanin alussa, ja erityisesti teoksen loppupuolella, kun se lauletaan isän hautajaisissa. Isän kuollessa Alex on 27, isä 84.
Alkuperäisteoksen nimi Skynda att älska, kuvaa sisältöä vielä osuvammin. Käsillä on rivi riviltä etenevä isän ja hänen poikiensa väistämätön hyvästijättö, jossa on läpi romaanin arvostava ja välittävä sävy. Vaikka Alexin suhde isään ei tietenkään ole ollut ristiriidaton, hän haluaa muistaa isän hyvänä.
Muistojen lomassa kulkee koko ajan huumori, joka on eittämättä ollut perhettä yhdistävä voima. Tästä esimerkkinä ovat isälle rakkaat ravut, joita Alex salakuljettaa tälle hoivakotiin.
Hyvästit ovat kauniit ja haikeat, ja se kielii vanhemman ja lapsen suhteesta, jossa on ollut riittävästi rakkautta.