Ensimmäisellä nuoruuden reissulla Pariisissa muinoin piti panostaa siihen, mikä oli tärkeintä, mahdollisimman halpaa tai mieluiten ilmaista. Yhtälö merkitsi kurjaa viiniä, liki olematonta ruokailua, Jim Morrisonin hautaa sekä pälyilyä Shakespeare And Company -kirjakaupassa.
Rikkaimmat muistot syntyvät vähimmillä rahoilla.
Seuraavalla Interraililla rahat riittivät Sylvia Beachin elämäntyöhön viittaavassa puodissa jo yhteen kirjaankin, joten matkamuistoa – hemmetin ruma tuoppi – ei enää pitänyt pölliä baarista.
Noin joka toinen kerta, kun avaan television, joku kanava tuputtaa Woody Allenin elokuvaa Midnight in Paris (2011). Sitä kai pidetään kauniina, mutta silkan sokerinen se on yrjöttävyyteen saakka.
Hassunhauska tohvelisankariylkä (aina yhtä sietämätön koomikko Owen Wilson) aikakoneistuu elokuvassa öisin nuorikkonsa ja appivanhempiensa ikeestä 1920-luvun Ernest Hemingwayn, Zelda ja F. Scott Fitzgeraldin ynnä muiden legendaaristen pariisinamerikkalaisten joukkoon pörräämään Pablo Picasson sekä muiden taiteen modernistien ja elämän ennakkoluulottomien pariin.
Voi että. Tekopyhille tavoille ja mammonanpalvonnalle pyhitetyn kulttuurin henkisesti nitistetyt kasvatit vapautuneisuuden karkkikaupassa.
Täytyy pysyä tarkkana, jotta en eksy Netflixissä kliseisen aiheen uusimpaan, ilmeisesti aina vain sokerisempaan sekä luonnollisesti valtavan suosittuun jenkkisarjaan Emily in Paris. Saattaisin salaa jopa pitää siitä.
Juuri suomeksi saatu Kerri Maherin romaani Pariisin kirjakauppias (The Paris Bookseller, suom. Laura Kataja ja Mika Tiirinen, Bazar, 390 s.) onnistuu sekin hiukan söpöilemään, vaikka tuskin on tarkoitus.
Luovaa kirjoittamista yliopistotasolla opettanut Maher on julkaissut aiemmin kolme historiallista romaania. Ensimmäisen suomennoksensa perusteella hän on tutkinut läpikotaisin niin amerikkalaissyntyisen Sylvia Beachin (1887–1962) kuin hänen Odéon-aukiota lähellä vuodet 1919–41 toimineen, englanninkielistä kirjallisuutta myyneen ja lainanneen Shakespeare And Companyn vaiheet.
Sylvia Beach ja James Joyce ensin mainitun Shakespeare And Company -myymälän ovella Pariisissa 1920-luvun alkuvuosina.
Puhumattakaan James Joycesta ja hänen Ulysses-romaanistaan, jonka Beach julkaisi vuonna 1922. Kustannuskokemusta Beachilla ei ollut ollenkaan. Ja rahaakin vain niukasti mutta rakkautta maailmansodan jälkeisen uuden aikakauden kirjallisuutta kohtaan sitäkin enemmän.
Beachin myymälästä muodostui pian kirjallisuuden modernistien kohtaamispaikka.
Angloamerikkalaisen maailman johtavat moraalinvartijat leimasivat Odysseuksen (suom. Pentti Saarikoski 1965 ja Leevi Lehto 2012) pornografiseksi, joten syytteitä pelkäävät kustantajat eivät uskaltaneet tarttua käsikirjoitukseen.
Syntyi kirjallisuusalan legenda, joka vetää yhä väkeä kaikkialta maailmasta Sylvia Beachin muistoa kunnioittavaan myymälään. George Whitman avasi sen vuonna 1951 Seinen rannalle, vinosti vastapäätä Notre Damea osoitteeseen 37 rue de la Bûcherie.
Nykyisin Shakespeare And Companya pitää Whitmanin tytär Sylvia.
Tietenkin: Sylvia.
”Upseerilla oli aivot, mutta sydän puuttui.
Kirjallisten ansioiden tähden Maherin eläytymisesitykseen ei tarvitse paneutua, eikä se käsittääkseni tuo mitään lisää jo ennestään tiedettyyn. Mutta niiden johdatukseen aihepiiriin, jotka eivät jo tunne sitä, Pariisin kirjakauppias tarjoaa kätevän ja pätevän kuljetuksen.
Joyce oli kirjallinen nero. Etenkin talousasioissaan puolestaan kävelevä katastrofi, joka aiheutti kosolti kohtuuttomia pulmia myös hänen aina avuliaalle hyväntekijälleen.
Ylipäätään yrittäjyys ei vielä silloin ollut ihan mutkatonta naiselle, saati sitten naisen kanssa asuvalle naiselle, vaikka juuri vapaamielisyys houkutteli niin amerikkalaisia kuin muitakin 1920-luvun Pariisiin.
Sylvia Beach jos joku ansaitsee Eeva Kilven runon sanat: ”Sinä pieni urhea nainen, / minä luotan sinuun.”
Maherin romaanin jälkisanoista luen tarinan, jonka olin ehtinyt jo unohtaa.
Natsien miehitettyä Pariisin muuan saksalaisupseeri meni ostamaan Beachin myymälästä Joycen romaanin Finnegans’ Wake (1939). Ilmeisen sivistynyt tyyppi siis, sillä kyseinen teos on kaikin tavoin edeltäjäänsä hankalampi, joka sekin edellyttää lukijaltaan pikkuisen ponnistelua.
Vaan pieni urhea naisemmepa ei myynyt!
Tarina tuntuu jopa liian hyvältä ollakseen täysin totta. Varmaa joka tapauksessa on, että myymälä piti sulkea ja kauppias joutui internointileirille.
Samalla määrittyy tarinan upseerin olemus: aivot oli, sydän puuttui.
43 vuotta myöhemmin George Whitman myi minulle saman teoksen. Jotain Joycea sieltä tietenkin piti hankkia, ja vain Finnegans’ Wake oli lukematta. Pehmeäkantisen kappaleeni nimiölehdelle tekemäni merkinnän mukaan oli 1. elokuuta 1984.
Whitmanin hahmo jäi mieleen. Hieno harmaa hippi.
Shakespeare And Company -kirjakaupan leima.
Junassa jossain päin Ranskaa avasin natsilta evätyn herkun – ja luovutin muutamien sivujen kimurantin englannin takeltelun jälkeen. Muistan tuumineeni, että sivistystä puuttuu.
Puuttuu yhä.
Kirjakaupan perinteinen leima alkaa laitoksessani jo haalistua.
Sen täytyy olla sydän, joka sanoo: poika, pidä kuitenkin kirja tallessa; jos vaikka vielä viisastut.
Oikaisu 25.4.2023 kello 19: Kirjakauppa perustettiin vuonna 1919, ei 2019 kuten ingressissä ensin virheellisesti kirjoitettiin.
Oikaisu 26.4.2023 klo 9.05: Korjattu otsikkoa ja ingressiä, joista sai virheellisen kuvan, että sama kirjakauppa olisi jatkanut yli sata vuotta. George Whitmanin vuonna 1951 avaama kirjakauppa ei ole suoraa jatkoa Beachin kaupalle.
Lue lisää: Monia klassikkokirjoja ympäröi tarina, joka ei ole totta