draamaKomedia
Omenat ★★★
Mila, Kreikka 2020
Teema klo 22.40 ja Yle Areena (K7)
Vaikka vuosina 2009–2010 puhjennut Kreikan velkakriisi tuskin synnytti suoraan samoihin aikoihin maassa alkanutta elokuvan outoa aaltoa, niiden päällekkäisyys on tuskin pelkkää sattumaakaan.
Elokuvien kylmän haaleat värit, vieraantuneisuutta huokuvat henkilöt ja kuivan älyllinen huumori ainakin näyttävät sopivan surrealistiseksi käyneeseen kreikkalaiseen todellisuuteen.
Oudon aallon alkupisteeksi lasketaan usein Yorgos Lanthimoksen Kulmahammas (2009). Hänestä on tullut myös sen tunnetuin edustaja, joka tekee kansainvälistä uraa.
Aallon uusimpia edustajia on Christos Nikoun Omenat. Se muistuttaa aika paljon Lanthimoksen elokuvia. Nikou (s.1984) aloitti uransa apulaisohjaajana, muun muassa Kulmahampaassa ja Richard Linklaterin elokuvassa Rakkautta ennen keskiyötä (2013).
Omenat on Nikoun ensimmäinen pitkä elokuva. Siinä maailmaa riivaa muistinmenetysten aalto. Kuka tahansa voi unohtaa milloin tahansa henkilöllisyytensä ja koko elämänsä.
Nimetön päähenkilö (Aris Servetalis) lähtee kotoaan, ostaa kukkia, nousee bussiin ja herää päätepysäkillä ilman muistia. Hänellä ei ole mukana henkilöllisyystodistusta tai muutakaan tunnistuskeinoa. Suunnilleen ainoa jäljelle jäänyt persoonallisuuden piirre on mieltymys omeniin.
Kun kukaan ei kaipaa miestä eikä hae pois sairaalasta, hän lähtee mukaan ohjelmaan, jossa potilaille yritetään luoda uusi identiteetti antamalla heille erilaisia tehtäviä: aja polkupyörällä, tutustu naamiaisissa ihmisiin, hyppää tornista uima-altaaseen…
Ajan mittaan tehtävät käyvät yhä oudommiksi, suorastaan järjettömiksi.
Polkupyörällä ajo on yksi nimettömäksi jäävälle miehelle annetuista tehtävistä.
Aiheeltaan Omenat tuo mieleen Christopher Nolanin Mementon (2000), jonka päähenkilö ei pystynyt muodostamaan uusia muistoja. Molemmat yrittävät hahmotella muistin merkitystä minuudelle.
Memento kertoi päähenkilön ponnistuksista muistaa oma elämä, mutta Omenat kysyy, voiko entisen elämän unohtaa ja aloittaa uuden.
Teeman puolesta Omenien lähisukulainen on Yorgos Lanthimoksen Hummeri (2015), jossa kaikkien piti pariutua tai muuttua eläimiksi.
Molemmissa ihmisiä vaivataan tehtävillä, joiden tarkoitus on tehdä heidän elämästään normaalia. Kun normaali on määritelty tarpeeksi tiukasti, sen tavoittelu nyrjähtää absurdiksi.
Sekä Lanthimos että Nikou tekevät satiiria systemaattisuudesta ja symmetriasta, joilla pohjimmiltaan kaoottista elämää pyritään pitämään järjestyksessä.
He liioittelevat arkiset ihanteet säännöiksi, joiden mahdottomuus tuottaa hiljaisen hirtehistä huumoria ja osoittaa, kuinka yritykset pitää elämä kurissa epäonnistuvat väistämättä.
Esikuvan opit näkyvät Nikoun tyylissä ja teemoissa, mutta hänen kysymyksenasettelunsa on kiinnostava ja omaperäinen.
Lopulta Omenat tuntuu kuitenkin vähän keskeneräiseltä, aivan kuin Nikou ei olisi ihan tiennyt, mitä jännillä aineksillaan tekee.