Pop, albumi
Maustetytöt: Maailman onnellisin kansa. Is This Art!. ★★★★
Paikkansa kotimaan vaihtoehtopopin kentällä vakiinnuttanut Maustetytöt on lyöttäytynyt kolmannella albumilla yhteen Sasu Ripatin kanssa.
Syksyllä 2021 ennen Maustetyttöjen Agents-harharetkeä alkanut uuden albumin biisinteko tyssäsi Tehosekoittimesta tutun Matti Mikkolan kanssa. Duon manageri Aki Roukala keksi yhdistää yhtyeen ja Ripatin, jonka kanssa hän on saman kylän poikia Oulusta ja Hailuodosta.
Ulkomailla Suomea paremmin tunnettu Ripatti on levyttänyt yli 20 vuoden ajan arvostettua elektronista musiikkia esimerkiksi Vladislav Delay- ja Luomo-nimillä.
Roukalan mukaan Ripatti on pihalla suomalaisesta popmusiikista, mikä ei kuulosta haitanneen yhteistyötä: Maustetyttöjen uutuus soi ihailtavan heleänä, luontevan linjakkaana ja aiempaa vahvempana.
Maailman onnellisin kansa -levyn sulavapiirteisyys ja kirkassointisuus kuulostaa virkistävältä verrattuna 5 000 vinyylilevyä myyneen esikoisalbumin vinksahtaneeseen juntti-indieen. Tuottajan rooli on selvästi ollut aiempaa korostuneempi, mistä huolimatta tulos kuulostaa ensisijaisesti yhtyeeltä itseltään.
Viime levyltä tuttu kantaaottavuus korostuu entisestään. Kaisa Karjalaisen teksteissä kuuluu ulkopuolisuuden, juopottelun, pettymysten ja luontohuolen jatkoksi sota (Ylpeyden sopuhinta) ja pakolaisuus (Pidä hyvänäs multasi kotimaa).
Kitaraa soittava Anna Karjalainen esiteltiin päälaulajana Agents-projektin esikoissinglellä. Nyt Anna vastaa laulusta kahdella kappaleella (Näkymätön Anna, Äiti meni merille). Albumimitassa kahden laulajan vuorottelua tuskin hyvässä mielessä huomaa.
Kertosäkeet paiskautuvat stemmoineen parhaimmillaan korvia hivelevän kimmeltävinä ja voimakkaina. Esimerkiksi Pidä hyvänäs multasi kotimaan jopa svengaava kertosäe tuo mieleen yhteiskunnallisen päivityksen Abban kaihoisan elektronisesta Visitors-levystä Interpol-kitaroilla vahvistettuna.
Lyijyä ja puuta lyö uudet pohjat yhtyeen Leevi and the Leavings -fanituksessa. Optimistisen haikeasti helähtävän sävellyksen sekä alamäen alkamisesta ja hetken hohtavasta tähdenlennosta kertovan sanoituksen yhdistelmä on niin ensiluokkaisen hykerryttävä, että on tarpeetonta puhua yksin pastissista. Vain mandoliini puuttuu!
Komealla alkupuolella Ei niin kovin suuri city kipuaa Central Park-Karhupuisto -rinnastuksineen yhtyeen repertuaarin huipulle. Kiviä sukkiin esittelee syytöksissä riutuvan kevytkenkäisen tanssijan. Ahneus- ja luontoteemaa toistava Takapajula kuulostaa kertosäkeessä PMMP:ltä.
Vaikka paisuttelua ja irtiottoja olisi kelvannut tehdä reippaamminkin, Maailman onnellisin kansa on selkeästi odotuksia vahvempi levy.
Yhtyeellä syntyi ensi kertaa kappaleita reilusti yli albumin tarpeen.
Karjalaisten kännyköiden voisi kuvitella piippaavan biisintekotoiveista, sen verran pätevää on jälki.
