Rock / albumi
U2: Songs of Surrender. Island. ★★
U2 on julkaissut kuluneen yhdeksän vuoden aikana kolme albumia. Niistä ensin tuli Songs of Innocence, sitä seurasi Songs of Experience, ja nyt kolmantena Songs of Surrender.
Kun näistä kahdella ensimmäisellä oli uutta musiikkia, niin tuore neliosainen albumi sisältää pelkästään uudelleen sovitettuja ja äänitettyjä versioita yhtyeen vanhoista kappaleista.
Albumien nimet olisi helppo lukea tarinana, ja ”surrender” kuulostaa aika lopulliselta.
Songs of Surrender ei ole kuitenkaan jäähyväiskokoelma, vaan laulaja Bonon muistelmien oheistuote. Viime syksynä ilmestyneen kirjan alkukielinen nimi on Surrender: 40 Songs, One Story, ja Songs of Surrender -albumin täysimittaisessa versiossa on 40 kappaletta.
Mistä päästään päällimmäiseen ongelmaan: albumi on liian pitkä. Kappalevalikoima ja uudet tulkinnat voivat olla kiinnostavia fanikunnan ydinjoukolle, mutta perinteisen rockalbumin kaltaisena kappaleiden sarjana sen kuunteleminen on raskasta.
Kyse ei ole siitä, että kappaleet olisivat huonoja, päinvastoin. Mukana ovat tärkeimmät hitit ja monta vähemmälle huomiolle jäänyttä hyvää albumiraitaa. Kokoelmassa on mukana kappaleita kaikilta muilta albumeilta paitsi kakkoslevyltä October ja vuoden 2009 No Line on Horizon -albumilta, jota yhtyeen jäsenet ovat pitäneet epäonnistuneena.
Songs of Surrenderin kompastuskivenä ovat uudet sovitukset tai oikeastaan niiden vaatimaton luonne. U2:n tavaramerkkejä ovat olleet Bonon kiivas ylärekisteriin kiipeävä laulu ja bändisointi, joka syntyy The Edgen rytmisesti kaiutetusta sähkökitarasta ja Adam Claytonin ja Larry Mullenin basso- ja rumpukompista.
Nyt Bono laulaa matalalta, ja moni kappale soitetaan eri sävellajista kuin alkuperäisversioissa. Edge harjaa lähes pelkästään akustista kitaraa ja soittaa koskettimia, ja bassoa ja rumpuja kuullaan vain ajoittain. Sellainen toimii muutaman kappaleen mittaisessa akustisessa sessiossa, mutta 40 kappaleen paketissa niitä on liikaa.
Välillä on toimivia ja mielenkiintoisiakin ideoita. Vertigon rockjyräys on korvattu aggressiivisesti sahaavilla jousilla, ja samanhenkisen jousikäsittelyn saa Zooropa-albumin Dirty Day. Alun perin lähes industrial-henkiseltä kuulostanut The Fly on nyt hitaasti ja rehevästi vierivää funkia New Orleans -mausteilla.
Songs of Surrenderia saa vinyyli- ja cd-formaatissa myös 16 ja 20 kappaleen mittaisina versioina, mikä kuulostaa tolkullisemmalta ratkaisulta. Täysimittaisesta suoratoistoversiosta voi onneksi poimia omaan makuun sopivan soittolistan.