Jos tarvitset muistutusta siitä, että sota Donbasin alueella Itä-Ukrainassa on raivonnut jo vuodesta 2014, kannattaa tarttua pääkaupunkiseudun kirjastoistakin löytyvään Serhi Žadanin The Orphanage-romaaniin (ukrainaksi 2017, englanninnos 2021).
Žadan on palkittu runoilija ja kirjailija sekä ska punk -yhtye Žadan i Sobakyn sanoittaja ja laulaja. Hänet tunnetaan myös ahkerasta avustustyöstään Ukrainan puolustusvoimien ja siviilien auttamiseksi.
Yhtyeen joulukuinen keikka ohjusiskujen ja sähkökatkojen piinaamassa Kiovassa oli elämäni vaikuttavimpia konserttikokemuksia.
The Orphanage alkaa yleispätevästi ja vain vähitellen käy ilmi, että päähenkilö opettaa ukrainaa maan venäjänkielisellä alueella.
Aivan lähistöllä taistelut ovat jo alkaneet, mutta kaikissa kylissä ei tiedetä, minkä puolen joukot sinne ovat saapumassa. Sellaista se oli vuonna 2014 ja usein myöhemminkin.
Epävarma, mutta sitkeä opettaja tekee kolmen päivän odysseian koviin oloihin hakeakseen siskonpojan orpokodista, jos se vain on enää mahdollista.
Žadan kuvaa apokalyptiset sotanäyt ja sodan keskelläkin olevat normaaliuden saarekkeet yhtä aikaa lakonisesti ja runollisesti. Se tekee vaikutuksen.
Aivan lopussa näkökulman vaihdos siskonpoikaan toimii hyvin. Välittäminen ei jää huomiotta. Žadan ei jätä kirjan kaksikkoa – eikä Itä-Ukrainaa – ilman toivoa.
Serhiy Zhadan: The Orphanage. Englanninnos Reilly Costigan-Humes ja Isaac Stackhouse Wheeler. Yale University Press. 324 s.
Bob Dylan pohtii oikeutettuja sotia
Bob Dylanin ensimmäinen kirja sitten vuoden 2016 Nobelin kirjallisuudenpalkinnon on epätasainen, mutta kiinnostava. Philosophy of Modern Song analysoi 66 laulua ja niiden levytyksiä 1920-luvulta 2010-luvulle bluegrassista The Clashiin ja Frank Sinatrasta Elvis Costelloon.
Lukukokemus toimii parhaiten, kun kuuntelee kirjassa käsitellyt laulut yksi kerrallaan, pohtii hetken sanoitusta ja lukee vasta sitten, miten Dylan laulua käsittelee.
Osa lauluista saa kaksiosaisen käsittelyn. Ensin tulee ”riffi” eli runollisen vapaita assosiaatioita Dylanin radio-ohjelmien tapaan. Tunnelma on usein kuin film noir -elokuvissa tai Raymond Chandlerin romaaneissa, mikä on vaikuttanut kekseliääseen kuvitukseen.
Mukana on myös faktuaalisempi kiteytys jostakin Dylania sillä hetkellä kiinnostaneesta aiheesta. Usein lähtökohta on sanoitukseen jäänyt mysteeri, joka antaa mahdollisuuden katsoa sitä eri näkökulmista. ”Luovuus toimii esimerkiksi niin, että aivot täyttävät ne kohdat, jotka jätetään kertomatta”, Dylan kertoo paljastaen jotain myös omasta lyriikastaan.
Näinä aikoina erityisen kiinnostavia ovat Dylanin pohdinnat sodista ja ikiaikaisesta kärsimyksen ongelmasta.
Edwyn Starrin War-hittiä analysoidessaan Dylan pitää levytystä komeana ja sanoitusta valheellisena. Dylan nimittäin myöntää, että on oikeutettujakin sotia. Hän esimerkiksi ylistää George Bush vanhemman nopeaa ja ”kirurgisen tarkkaa” toimintaa ensimmäisessä Persianlahden sodassa, jossa Saddam Hussein pakotettiin perääntymään Kuwaitista. Ja tuomitsee George W. Bushin ”provosoimattoman invaasion” Irakiin toisessa Persianlahden sodassa.
Hän muistuttaa myös, että tällaisten päättäjien äänestäjät ovat itsekin vastuussa sotarikoksista, jos eivät yritä niitä pysäyttää. Ja sehän koskee myös Venäjän nykyisten vallanpitäjien äänestäjiä, vaikka ukrainalaisjuuria isovanhempiensa kautta omaava Dylan ei tätä erikseen mainitse.
Entä kärsimyksen ongelma?
”Ainoa asia mikä meitä todella yhdistää, on kärsimys. Kaikki tietävät menetyksen tunteen”, Dylan kirjoittaa ylistäessään Pohjois-Amerikan alkuperäisasukkaisiin kuuluvan John Trudellin vähäeleistä Doesn’t Hurt Anymore -puhelaulua, joka puhkeaa lopussa melodiaksi.
Elämme murheen laaksossa, mutta kärsimystä empaattisesti kuvaavat laulut tuovat osaltaan lohtua.
Ne todistavat, että emme kärsi yksin.
Bob Dylan: The Philosophy of Modern Song. Simon & Schuster. 340 s.