Nyt Havis Amanda ei enää pärjää ilman huolenpitoa, vaan se pitää siirtää konservoitavaksi. Meri-ilman ohella urheilujuhlat ovat vahingoittaneet Ville Vallgrenin kaunispyllyistä veistosta niin, että muu ei enää auta. Altaassa on halkeamia, patsaassa naarmuja ja jopa reikä.
Muutama vuosi sitten Helsingin kaupunginvaltuustossa esitettiin aloite, jonka mukaan pitäisi selvittää, voidaanko Havis Amanda korvata uudella samanlaisella veistoksella, ”että juhlat voisivat jatkua Esplanadilla”.
Ehdotus oli, suokaa anteeksi, idioottimainen.
Ettäkö se, että muutamat ihmiset ovat urheiluvoiton ansiosta niin ylitsevuotavan onnellisia etteivät pysty hillitsemään itseään, tarkoittaisi sitä, että muut – noin 630 000 helsinkiläistä ja vierailijat päälle – eivät saisi katsoa Vallgrenin aitoa, ainutlaatuista taideteosta?
Onko tämä kaupunki vai disneyland?
On totta, että eri puolilla maailmaa julkista taidetta on jouduttu korvaamaan kopioilla. Kuuluisin esimerkki on kaiketi Michelangelon marmorista veistämä David, josta tehty pronssikopio seisoo Firenzen Piazza della Signorialla.
Marmori on pronssia herkempää, eikä alkuperäinen marmori-David olisi kestänyt sään armoilla. Se siirrettiin sisätiloihin Galleria dell’Accademiaan vuonna 1873, ja pronssikopio asetettiin aukiolle vuonna 1910.
Lascaux’n kuuluisista luolamaalauksista on puolestaan tehty Ranskassa kopio siksi, että ikivanhoja, ainutlaatuisia luolamaalauksia – varhaisinta kulttuuriperintöämme – ei muuten pääsisi katsomaan ollenkaan: niitä vahingoittivat jo pelkästään luolassa käyneiden ihmisten hengityksen kosteus ja hiilidioksidi, joten luola oli suljettava yleisöltä.
Sen sijaan kansainvälisiä esimerkkejä tapauksista, joissa aitoja taideteoksia jouduttaisiin korvaamaan pelkästään känniurpoilun vuoksi, on vähän.
Helsingin taidemuseon Hamin julkisen taiteen päällikkö Taru Tappola ei näe, että kopio olisi mielekäs ratkaisu.
Ensinnäkin sellaisen tuottaminen olisi erittäin kallista käsityötä. Pelkän ”Mantan” kopiointi ei myöskään riittäisi, sillä allaskokonaisuus merileijonineen ja portaineen on olennainen osa teosta.
Ja sitten on se fundamentaalisempi ongelma:
”Eihän kopioon saisi kiivetä sen enempää kuin alkuperäiseenkään”, hän sanoo.
Ei kaupungin rakennuksia ja puitakaan ole tarkoitettu kiipeilyyn. Ja mitä sitten, vaikka Manta-kopiosta tehtäisiin paksukuorisempi ja siten kestävämpi? Joku sieltä putoaisi kuitenkin.
Onneksi valtuustoaloitteessa ehdotettiin myös vaihtoehdon selvittämistä – siis Havis Amandan kunnostamista ja suojaamista, mihin nyt onkin ryhdytty.
Ville Vallgrenin teos oli syntyaikoinaan kiivaiden debattien ytimessä. Keskusteltiin paitsi siitä, miten ja millaisia naisia kaupunkikuvassa sopii esittää, myös erilaisista taidekäsityksistä ja siitä, mitä suomalaisuus on ylipäätään.
Se, etteivät vaneritkaan pidättele juhlijoita vaan veistos joudutaan suojaamaan järeämmin, kertoo sekin omaa tarinaansa suomalaisuudesta. Se tarina on aavistuksen masentava.
