Tänä keväänä useampi artisti tai yhtye saa jälleen ”suurimman kunnian”, mitä rockmusiikilla on tarjottavanaan. Tai niin Rock and Roll Hall of Fame ainakin itseään mainostaa.
Kysymys on siis clevelandilaismuseon perinteisestä kunniagalleriasta, johon on 40 vuoden ajan valittu ansioituneita musiikintekijöitä.
Tämän vuoden ehdokkaat on valittu, ja lopulliset valinnat tehdään näillä näkyvin toukokuun aikana.
Historiansa aikana Rock and Roll Hall of Fame -instituutio on saanut tottua monenlaiseen kritiikkiin. ”Rockin pyhättöä” on syytetty muun muassa kapinallisen taidemuodon kesyttämisestä, tuomariston paatumuksellisesta elitismistä sekä rockin käsitteen liiallisesta venyttämisestä.
Tänä vuonna näkyvin kritiikki kohdistuu miesartistien vuosikausia jatkuneeseen suosimiseen. Tehokkaimmin sen esittää lauluntekijä Courtney Love.
”Jos näin harva nainen on tullut valituksi Rock Halliin, valintakomitea on rikki”, Love kirjoittaa brittilehti The Guardianissa julkaistussa kirjoituksessaan. ”Ja jos näin harva musta artisti, ja erityisesti naisartisti, tulee valituksi, äänestysprosessia pitää korjata.”
Loven esittämät tilastotiedot ovat karuja. Esimerkiksi musiikkihistorioitsija Evelyn McDonnellin vuonna 2019 tekemän selvityksen mukaan alle kahdeksan prosenttia Rock Halliin valituista on naisia. Love katsoo tämän johtuvan suoraan musiikkialan (ja tuomariston) miesvaltaisuudesta.
Janet Jacksonille myönnettiin Rock and Roll Hall of Fame -tunnustus vuonna 2019.
Totta onkin, että esimerkiksi tänä vuonna musiikkilehdistössä miestoimittajat tuntuvat kantavan enemmän huolta vaikkapa Iron Maidenin kuin Kate Bushin valinnasta.
Merkitystä sukupuolijakaumaan on kunniagallerian luomalla säännöstölläkin: ollakseen oikeutettu kunniamainintaan artistin ensimmäisen kaupallisen albumin julkaisusta tulee olla kulunut 25 vuotta. Kovin tuoreet muutokset musiikkimaailmassa valtasuhteissa eivät siis Rock Hallin käytävillä näy.
Loven mukaan ikiaikaisiin sääntöihin turvautuvan instituution harjoittama rock-kaanonin vaaliminen ei ole pelkästään seksististä portinvartiointia vaan kuvastaa tarkoituksellista tietämättömyyttä ja vihamielisyyttä.
”Jos Rock Hall ei pysty kohtaamaan musiikkiteollisuudessa ilmenevää rakenteellista rasismia ja seksismiä sekä kunnioittamaan visionääristen ja populaarimusiikkia mullistaneiden naisten työtä, niin menköön helvettiin”, Love kirjoittaa.
Monen tutkijan mielestä naisten pitäisi saada tunnustusta myös työstään aiempina vuosikymmeninä. Esimerkiksi amerikkalaistutkija Leah Branstetterin mukaan naisilla oli oma merkittävä osuutensa 1950-luvun rockin synnyssä.
Ensimmäisenä vuonna Rock Halliin valitut olivat Chuck Berry, James Brown, Ray Charles, Sam Cooke, Fats Domino, The Everly Brothers, Buddy Holly, Jerry Lee Lewis, Elvis Presley ja Little Richard, mikä antaa hyvän kuvan sukupuolijakaumasta – joskaan ei mustien artistien määrästä – kunniagalleriassa.
Toisaalta voisi ajatella, että Love on myöhässä kritiikissään. Tänä vuonna naisia on ehdokkaana enemmän kuin kertaakaan Rock Hallin 40 vuotisen historian aikana. Jo mainitun Kate Bushin lisäksi ehdolla ovat Cyndi Lauper, Missy Elliott, ja Sheryl Crow. Bändinsä mukana ehdokkuuden saavat siis naisista Meg White (The White Stripes) ja Gillian Gilbert (New Order).
Muita ehdokkaita ovat Iron Maiden, George Michael, Willie Nelson, Rage Against the Machine, Soundgarden, The Spinners, A Tribe Called Quest ja Warren Zevon.
Tätä vuotta voisi siis juhlistaa myös naisten esiinmarssina rock-kaanoniin.
Ehkä yllättävintä on, miten paljon painoarvoa Courtney Love tuntuu antavan ”boomer-haudaksikin” haukutulle museolle ja sen jakamalle tunnustukselle.
Suomessa artistin valitseminen galleriaan ei kahvipöytäkeskusteluja villitse, mutta Loven mukaan Yhdysvalloissa tunnustuksella on yhä merkitystä artistien taloudellisenkin menestyksen kannalta.
Erityisesti vanhemman polven keskuudessa se vaikuttaa suoraan muun muassa lippuhintoihin ja albumien mahdollisiin uudelleenjulkaisuihin.
Ja siihen, mitkä nimet musiikkihistoriasta muistetaan.