Kokeellinen pop, elektroninen / albumi
Fever Ray: Radical Romantics. Rabid / Mute.
★★★★
On vaikea päästää irti ajatuksesta, että ruotsalainen Karin Dreijer näyttää uuden levynsä kannessa meikeissään ja peruukissaan hiukan haudan takaa palanneelta Juice Leskiseltä.
Dreijer tuli alun perin tunnetuksi The Knife -duosta, jonka hän muodosti veljensä Olofin kanssa. Määrän sijaan Dreijer on panostanut aina laatuun. The Knife julkaisi uransa aikana vain neljä varsinaista albumia. Radical Romantics on vasta kolmas Fever Ray -levy, vaikka sooloura alkoi jo 14 vuotta sitten. Dreijerillä on korkea lauluääni, mutta leimallinen piirre Fever Rayn musiikissa on, että ääni on manipuloitu matalaksi.
Radical Romantics yhdistää Dreijerin kahden aiemman sooloalbumin parhaimmat puolet. Debyyttialbumi Fever Ray (2009) oli maltillinen ja tummasävyinen itsetutkiskelun aloitus. The Plunge (2017) oli aggressiivisempi ja maanisempi, mutta kyse oli vapautumisesta. Levy kytkeytyi Dreijerin sukupuoli-identiteetin löytymiseen. Hän identifioituu muunsukupuoliseksi.
Radical Romantics on jo lepoasennossa, tai ainakin sen verran, mitä ympäröivä maailma ja Ruotsin ilmapiiri antaa myöten. Voisi jopa väittää, että kyynistyvässä maailmassa on radikaalia olla romantikko. Ehkä osittain siksi taiteessa näkyy koko ajan välähdyksiä romantiikan paluusta.
Albumilla Dreijer laulaa eri hahmojen suulla. Nämä hahmot ovat tunnetiloja. Kandy-kappaleessa Dreijerin esittämä hahmo on esimerkiksi nimeltään Romance. Levyn läpileikkaava tunne on kuitenkin peittelemätön, kehollisiin väristyksiin kaipaava halu.
Albumin neljässä ensimmäisessä kappaleessa Dreijer palaa työskentelemään pitkästä aikaa veljensä kanssa. Kandy, Shiver ja What They Call Us lukeutuvat levyn parhaimpiin. Viimeksi mainittu on Fever Rayn mittapuulla queer-anthem, toiseuttamisesta ja turhautumisesta syntyvä laulu, joka toimii mainiona syöksynä levyn temaattiseen kudokseen.
Elektroninen tuotanto on rikasta, yksityiskohtaista, kekseliästä, miellyttävää, haastavaakin. Säihkyviä syntetisaattorikuvioita, poksahduksia, rutkutusta, ujellusta ja mujellusta. Carbon Dioxide on ainoa suorasukaisesti tanssilattialle tehty tuotanto. Muut kappaleet pyrkivät suorien ohjeiden sijaan pikemminkin viettelemään nykytanssin koreografioihin, ja se on paljon kiinnostavampaa.
Veljensä ohella Dreijer työskentelee levyllä Nine Inch Nailsin industrial-mörköjen Trent Reznorin ja Atticus Rossin kanssa. Heidän kanssaan on syntynyt levyn eksplisiittisin ja ekspressiivisin laulu Even It Out, jolla Dreijer haaveilee kostosta lapsensa koulukiusaajalle. Sen hän laulaa poikkeuksellisesti omalla äänellään.
Etäännyttävät elementit Fever Rayn musiikissa eivät tarkoita etäännytystä biografisuudesta, pikemminkin päinvastoin; äänimanipulaatio tarjoaa Dreijerille turvallisen itsetutkiskelun tilan. Radical Romanticsilla soi vitaliteetti ilman korkkareita katossa, alleviivaamatta. 46-vuotias voi olla elämänsä huipulla ja huumaantua halusta.
Vaikka levyn impakti ei tule olemaan sama kuin 14 vuoden takaisella debyytillä, musiikilliselta tasoltaan Radical Romantics on Dreijerin soolouran paras.
Indie, rock / albumi
Yo La Tengo: This Stupid World. Matador.
★★★
Viime kesän ilahduttavimpia keikkoja oli nähdä Barcelonassa Yo La Tengo, joka soitti täyttä paahtoa kuin tekisi ensimmäistä tai viimeistä festarikesää.
Liki 40 vuotta sitten aloittanut trio ei ainakaan osoita lopettamisen merkkejä. Se julkaisee levyn parin vuoden välein irrallaan trendeistä. Tuntuu siltä kuin kohtaisi vanhan ystävän, joka ei käytä sosiaalista mediaa. Aina voi jatkaa siitä, mihin on viimeksi jäänyt eikä tunnu jääneen lopulta mistään paitsi.
Yhtyeen viehätyksen salaisuus on estetiikan ja kontrastin hallinnassa. Yhtye vuorottelee unisen folkin ja sonicyouthmaisen kitaramelun välillä, saattaen tehdä jonkin kabaree-numeron siinä välissä.
This Stupid World on tasalaatuisen hyvä. Se ei valtaa kummoista kukkulaa yhtyeen mittavassa tuotannossa, mutta ”This stupid world is all we have” on säröiseltä ja junnaavalta nimikappaleelta tärkeä ja lohdullinen muistutus.
Elektroninen, pop / albumi
Malla: Fresko. Solina.
★★
Mallan musiikki ottaa ison riskin siinä, että sen leimallisin piirre on viileys. Sen täytyy säilyttää tietty etäisyys pitääkseen kiinni illuusiosta. Täytyy katsoa catwalkille ja uskoa spektaakkeliin, että tällä kaikella on tosiaan merkitystä.
Mallan parin vuoden takainen debyyttialbumi oli raikas yhdistelmä eri referenssejä. Kanadalaista minimalismia, housea ja skandinaavista diskoa muun muassa.
Uusin albumi Fresko, joka on tällä tietoa myös Solina-levymerkin viimeinen julkaisu, tuntuu siihen nähden laimealta. On vaikeaa tajuta miten fresko, klassinen seinämaalaus, liittyy Mallan musiikkiin edes temaattisesti. Ehkä sen on vain tarkoitus kuulostaa viileältä.
Mallan musiikki usein tavoittelee niitä juhlimisen hetkiä, kun sanoittamaton ja vaistonvarainen halu herää hämärässä valaistuksessa. Viileys on kunnianhimoinen valinta nimenomaan siksi, että tanssimusiikin sanoituksissa yleensä parhaiten toimii eräänlainen vapauttava hölmöys ja ääripäät; överit naamiot tai niiden riisuminen. Mallan ulosanti on tehtävään sopivaa, mutta sanoitukset ovat usein vähän turhan köpöjä väärällä tavalla.
Hyviäkin hetkiä toki löytyy. Singlenä julkaistu Moi potkii yhä väkisin tanssilattialle. Sumu-instrumentaali ja erityisesti sen loppupuoli on estetiikan tajun taidonnäyte, jossa on myös häivähdys pohjoisafrikkalaista polyrytmisyyttä.
Rap / albumi
Sleaford Mods: UK Grim. Rough Trade.
★★★
Olisipa Liam Gallagher alkanut soolourallaan tehdä spoken word -levyjä. Huonojen Beatles-pastissien sijaan ostaisin säkkikaupalla hupsua ja huoletonta Liam-horinaa siitä, miten hän luuli A$AP Rockyn nimen olevan Whatsapp Ricky.
Sleaford Mods on perustanut oman estetiikkansa täysin tähän peribrittiläiseen suorasanaisuuteen. Jason Williamsonin ja Andrew Fearnin muodostama duo on saaren vastine Maustetytöille. Rumpukone ja syntikka kulkevat brittirealismin kanssa kylkimyyryä päin lähikaupan kassaa.
Sleaford Mods viihdyttää, mutta en ole oikein koskaan löytänyt pitkäaikaista käyttöä duon kokonaiselle levylle. Enkä löydä nytkään. Mutta Sleaford Modsia kuunnellessa alkaa tehdä mieli kaljaa. Se on joskus tosi kiva juttu!