Ajat ovat muuttuneet, varmaankin peruuttamattomasti. Niin kirjankustannuksen kuin muunkin median alalla toimii nykyisin väkeä, joka tuijottaa ainoastaan sarakkeiden loppusummiin.
Kasvun rattaaseen työnnetään ihan mitä tahansa mättöä, jos markkinointipuoli uskoo sen menekkiin.
Sitä tietä kirjallisuus voi luisua viihde- ja lööppijulkisuudeksi.
Tuorein tulokas tällä saralla on Kiira Korven teos Hyppää vaan!, jota Otava-kustantamo kutsuu ”tarinalliseksi runokirjaksi”. Kriitikko Arttu Seppänen pitää sen julkaisemista ”suorastaan vastuuttomana”.
Vaikka Otava on Suomen suurin ja vakavaraisin kustantamo, painetun kirjan hiipumisen kuristava vaikutus osuu tietysti myös siihen. Jotakin on keksittävä.
Kun arvostettu toimija julkaisee tunnetun henkilön ensimmäisen kirjan, vieläpä runoteoksen, suurta yleisöä palveleva lehti haluaa tietysti kertoa, miten hanke onnistuu.
Vanhan sanonnan mukaan kirjankustantamo on, tai ainakin sen pitäisi olla, pörssin ja katedraalin välimuoto. Teoksessaan Kauppatavarana sivistys (1968) kustantajana pitkän uran tehnyt Untamo Utrio laittaa muotoilun Thomas Carlylen (1795–1881) nimiin.
Toisin sanoen: myyntiä tarvitaan, jotta toiminta voi jatkua. Eivätkä kirjallisen ansiokkuuden pyhittämät opukset usein nouse myynnin vetureiksi.
Omasta puolestani käytän kyseistä sanontaa nyt viimeisen kerran. Sillä markkinointiväki voitti, ja sivistys pärjäilköön miten tahtoo tahollaan. Kustantamo on enää pelkkä pörssi.
Vielä viime kesänä Vammalan vanhan kirjallisuuden päivien keskustelussa lipsautin arvelevani, että kaikki kustantajat ovat yhä alalla siksi, koska he uskovat merkittäviin sisältöihin ja haluavat ainakin hiljaa sisimmässään tarjota ennen muuta juuri sellaisia teoksia yleisölle.
Nyt käsillä olevassa tapauksessa mahdollinen euromääräinen pikavoitto näyttää silkalta oman uskottavuuden oksan sahaamiselta.