Rockin kapinallisuuden ja kaupallisuuden suhde on aina ollut ristiriitainen. Rock on viihdeteollisuutta, joka on usein tuotteistanut kapinat nopeasti. Niin kävi esimerkiksi punkille.
Joskus kapina ja kauppa löytävät tasapainon, mutta rajuimpia toisinajattelijoita tajuntateollisuus sietää huonosti. Irlantilainen Sinéad O’Connor juuttui kapulaksi koneiston rattaisiin.
Vuonna 1990 O’Connorin toinen älppäri I Do Not Want What I Haven’t Got oli valtava hitti, jota myytiin yli seitsemän miljoonaa kappaletta. Pari vuotta myöhemmin jättisuosio romahti.
Kathryn Ferguson kertoo O’Connorin tarinan ensimmäisessä pitkässä dokumentissaan Nothing Compares: Sinéad O’Connor (2022), joka on saanut useita palkintoja.
Sinéad O’Connor (s. 1966) kasvoi Irlannissa, jonka katolilaisuuden ahdistamaa ilmapiiriä hän nimitti teokratiaksi. Naiset eivät saaneet olla itsenäisiä eivätkä edes vihaisia. Lapsuutta varjosti myös väkivaltainen äiti.
Jo 11-vuotiaana Bob Dylanin kuuleminen oli sytyttänyt intohimon musiikkiin. Vielä teini-ikäinen O’Connor sai levytyssopimuksen Ensign-yhtiöltä.
Sen pomo Nigel Grainge ei ollut juuri katolista kirkkoa edistyksellisempi. Hän painosti O’Connoria tekemään abortin, koska oli sijoittanut levyyn paljon rahaa.
Sen sijaan O’Connor päätti pitää lapsen ja tehdä levynkin uusiksi oman mielensä mukaan. The Lion and the Cobra (1987) oli jo menestys.
O’Connor teki sellaista musiikkia kuin itse halusi ja rakensi myös visuaalista imagoaan puvustuksella, levynkansilla ja videoilla vähän samaan tapaan kuin David Bowie.
Aikanaan herätti valtavasti huomiota, että O’Connor ajoi hiuksensa pois. Se oli vastaus levy-yhtiön toivomuksiin naisellisesta popparityylistä.
Sinéad O’Connor leikkasi hiuksensa kokonaan pois kommentiksi levy-yhtiön vaatimuksille naisellisemmasta tyylistä. Se herätti 1980-luvun lopulla valtavasti huomiota.
Ferguson on tehnyt O’Connorin ansaitseman dokumentin siinä mielessä, ettei sekään noudata kaavoja. Elokuva on rakennettu enimmäkseen arkistomateriaaleista. Nykyinen O’Connor puhuu paljon mutta vain äänenä. Hänet nähdään yhden biisin esityksessä lopussa.
Haastatteluissa vaiheita muistelevat muun muassa entinen aviomies John Reynolds ja elokuvaohjaaja John Maybury, joka teki O’Connorille videoita.
Dokumentti päättyy O’Connorin supertähteyden loppuun, vaikka hän on jatkanut musiikin tekemistä myös viimeiset 30 vuotta.
O’Connor ei kumartanut mainetta ja mammonaa vaan aiheutti kohuja ja skandaaleja kannanotoillaan, joissa vastusti muun muassa Persianlahden sotaa ja rasismia.
Isoimmat metelit syntyivät, kun O’Connor kielsi Yhdysvaltain kansallislaulun esittämisen konserttinsa alussa New Jerseyssä ja repi paavin kuvan Saturday Night Liven lähetyksessä.
Dokumentissa näkyy, kuinka O’Connorin ura katkeaa ennen kaikkea median lietsomiin myrskyihin. Suuret mediayhtiöt ovat pitkälti osa samaa teollisuutta kuin musiikkituotanto. Mahtaisiko se maailma sulattaa O’Connoria vieläkään?
Dokumentissa O’Connor itse sanoo, että vaikka sydän murtui, hän ei kadu mitään.
Nothing Compares: Sinéad O’Connor, Areena sekä Teema to 23.3. klo 21.50. (K12) Ylen Dokkarifestivaalin ohjelmistoa.