Runot
Ville Hytönen: Vaivanaika. Enostone. 207 s.
Toisen maailmansodan jälkeen pohdittiin, voiko Auschwitzin jälkeen enää kirjoittaa runoja. Vironsuomalainen kirjallisuuden moniottelija Ville Hytönen (s. 1982) päivittää kysymyksen koronapandemian ja Mariupolin tuhon maailmanaikaan.
Hänen kymmenes kokoelmansa Vaivanaika on apokalyptinen aikuisten satu. Siinä tehdään matkaa maailmanhistorian ja myyttisten mielenmaisemien läpi.
Runojen ’minä’ on hakemassa poikaansa Laulasmaan kylpylästä kotiin majakkalaaksoon. Kulkuneuvona on Škoda Diamat.
Tšekkiläisen autovalmistajan katalogista sellaista mallia ei löydy. Hytönen viittaakin babylonialaisen mytologian alkuhirviöön ja kaaoksen ruumiillistumaan Tiamatiin.
Ennen pitkää kaaos saa vallan: Harjumaan rannat tulvivat, maasta nousee mustia hirviä ja muinaisia jääkuninkaita. Ilmassa viuhuu pommitettujen kaupunkien rojumyrsky.
Madonreiässä luonnonlait menettävät merkityksensä. Kaikki ajat ja kulttuurikerrostumat ovat olemassa rinnakkain. Saaristomaisemien keskelle kohoaa Neuvosto-Viron kalastuskombinaatteja, komentobunkkereita ja tulenjohtotorneja.
Škoda Diamatin kyyti merkitsee melkoista kummitusjuna-ajelua. Hytönen törmäyttää kosmologiaa ja itämerensuomalaista mytologiaa läntiseen populaarikulttuuriin.
Kalevanpojat varovat Iku-Tursoa ja Star Trekin tähtilaivaa. Las Vegas -tähti Liberace soittaa Hotelli Ukrainan aulassa susiturkki päällään. Itä-Ukrainan sotapakolaiset ja muinaisvirolaisten haamut ovat kerääntyneet Ruhnun saaren autiokirkkoon.
Maan alta noussut vanhapakana rinnastuu Vladimir Putiniin ja Eurooppaa sisältäpäin myrkyttäneisiin trolliarmeijoihin. Samaan aikaan älymystö on kävellyt unissaan, jumittuneena pienisieluiseen ”eri- ja äärilaitojen määrittelyyn”.
Runojen ’minä’ taas on liehunut maailmalla, boheemina sankarimatkailijana ja balkanilaishotellien tupakkahuoneiden sarjaihastujana.
Donetsk ja Luhansk ovat olleet liian kaukana. Ukrainalaiset on jätetty taistelemaan yksin pahaa vastaan.
Alitajunnan arkeologi Hytönen kaivelee rantatörmien ”verihiekkaa”. Vastaan tulee Natsi-Saksan Ostlandin valtakunnankomissariaatin leirien jäänteitä ja ensimmäisen maailmansodan vuoksi kesken jääneen Pietari Suuren merilinnoituksen huoltotunneleita.
1800-luvusta muistuttavat maaorjien luut ja saksalaisten moisionherrojen kartanonrauniot.
Viro on joutunut suurvaltojen heittopussiksi ja 1900-luvun viiksidiktaattorien kynnysmatoksi. Samaan tapaan kuin Ukraina.
Hytönen hahmottaa neuvostokokemusta paitsi gulagin, myös raskaan teollisuuden saariston kautta. Valtakunta ulottui Viron palavan kiven louhoksilta Hanti-Mansian öljy- ja kaasukentille asti. Kun Siperian ikirouta sulaa ja sen alla muhivat bakteerit lähtevät liikkeelle, nykyinen vaivanaika on vasta lopunaikojen esinäytöstä.
Runoilija pohtii myös mentaliteettien pysyvyyttä. Tavallaan vanhan vallan romahdus teki Neuvostoliitosta ikuisen.
Salaliittoteorioiden ja vieraan pelon kulttuuri elää ja voi hyvin Viron oikeistopopulistien keskuudessa. Jotta ”koksisosialismin” voitto olisi täydellinen, Donald Trumpin tukijoukot ammentavat entisen perivihollisensa mielenmaisemasta.
Uutuuskirja on Hytösen aiemman runoeepoksen, vuoden 2015 pakolaiskriisistä ammentavan Välimeren (2018) sisarteos. Välimeressäkin kierrätetään mytologioita ja tehdään villiä road trippiä tuomiopäivän maisemissa.
Hengenheimolaisia löytyy scifin, kokeellisen proosan ja runouden rajamailta: Antti Salmisen Lomonosovin moottorin (2014) uuskeskiaikaiset munkit high tech -alkemistinpajoissaan ja homonculus-pikkumiehet voisivat olla Hytösen unten ja painajaisten maan kansalaisia. Mark Mallonin Aregemian (2010) jättömaat ja ydinjätehaudat tulevat niin ikään mieleen.
Toiset ovat kotoisin Nikolai Gogolin päällysviitan alta. Toiset taas Andrei Tarkovskin Stalkerin vyöhykkeeltä.
Slaavilainen kulttuuripiiri näyttäytyy Vaivanajan sivuilla kaikessa kirjavuudessaan.
Hytönen hurmaantuu koneista ja vauhdista kuin 1920-luvun futuristirunoilijat. Škodan ympärillä starttailevat Riga-mopedit, Neuvosto-Ukrainan kansanautot eli Zaporožetsit ja valkovenäläiset Belarus-traktorit.
Huoltoasemilla pauhaa sovjettidisko, runojen ’minä’ saa sielunvahvistusta Vladimir Vysotskin ja Viktor Tsoin kaltaisilta kapinallisilta bardeilta.
Hänen kuusivuotiaalle pojalleen venäläisyys näyttäytyy kulahtaneiden vironvenäläisten lähiöiden naapuriapuna. Kotimaisemien leppoisa kyläoriginelli on kuin Eduard Uspenskin Fedja-sedästä, kissasta ja koirasta.
Isän ja pojan suhteessa kiteytyy myös synkän ja sotaisan, vanhatestamentillisten vitsausten eepoksen utooppinen potentiaali.
Kenties uusi sukupolvi vielä pääsee tuhoisien ideologioiden syklistä. Kenties tulevaisuuden majakkalaaksoon kuuluvat loitsut, itkuvirret, mehiläisenhoito ja karhunloikat leirinuotioiden yli.
2000-luvun alun etnofuturistit haaveilivat kansanperinteen, avantgarden ja ympäristöystävällisen teknologian liitosta. Unelma elää myös Vaivanajan säkeissä.
”(…) meidän // kosmoksemme on kylien / verkosto, aurinkopaneelien / varjossa rauhoittuvien rakennusneutrien // verkosto, simpukkaa kuuntelevien / ihmisten salainen kieli”.