Romaani
Elisa Shua Dusapin: Sokcho talvella (Hiver à Sokcho). Suom. Anu Partanen. Siltala. 148 s.
Ranskalais-korealainen Elisa Shua Dusapin (s. 1992) on Annie Ernaux’n ohella yksi kansainvälisistä kirjailijavieraista Helsinki Lit -tapahtumassa toukokuussa. Sopivasti ennen vierailua hänen esikoisteoksensa kääntyy suomeksi.
Sokcho talvella ilmestyi alun perin ranskaksi vuonna 2016. Teos on kerännyt huomiota hiljalleen, erityisesti vuonna 2020 julkaistun englanninnoksen myötä. Se toi parhaan käännöskirjan National Book Awardin.
Anu Partasen suomennos on tehty ranskankielisen alkuteoksen pohjalta.
Sokcho talvella luottaa klassisiin asetelmiin ja hyödyntää niitä onnistuneesti. Teos on niin sanottua hyvää käyttökirjallisuutta. Sellainen edellyttää kielen, jännitteen ja tunnelman hallintaa.
Kertoja työskentelee pensionaatissa eli pienessä hotellissa merenrantakaupunki Sokchossa. Paikka sijaitsee Etelä-Koreassa lähellä Pohjois-Korean rajaa.
Kirjan nimen vitsi ja tunnelman ydin on siinä, että Sokcho on suosittu lomakohde kesäisin sen rantojen vuoksi, mutta talvella kaupunki on melkoisen kuollut. Hotellin vieraat korostuvat niiden vähäisyyden vuoksi.
Kertojalla on epätyydyttävä ja etäinen parisuhde. Vieraaksi pensionaattiin saapuu ranskalainen sarjakuvapiirtäjä Yan Kerrand. He tutustuvat hiljalleen toisiinsa, mutta onneksi ei kaikkein latteimmalla tavalla.
Kerrand alkaa piirtää Sokchoon liittyvää sarjakuvateosta. Kertoja auttaa Kerrandia tutustumaan Sokchoon.
Kirjan tunnelma on hyvin elokuvallinen. Ohjaajaksi on valittu Koya Kamura.
Tunnelma muistuttaa Riminin (2022), Hytti nro 6:n (2021) ja Lost In Translationin (2003) kaltaisista teoksista, joiden kunkin viehätys perustuu pohjimmiltaan vieraantumiseen, matkustamiseen ja siihen liittyvän miljöön eksotiikkaan.
Näiden luoma asetelma virittyy lopulta vasta kun se täydentyy jännitteisellä ja ristiriitaisella suhteella uuteen ihmiseen, jonka vieraus onnistuu ihastuttamaan ja raivostuttamaan samaan aikaan keskellä tylsää elämää ja identiteettikriisiä.
Lukija tai katsoja saa kutsun tulla osaksi ulkopuolisuuden kokemusta, joka on helposti samaistuttava; kukapa ei joskus tuntisi olevansa ymmärryksen ulkopuolella, yksin koko maailmassa, jossa ventovieraan huomio voi olla joskus yllättävän tyydyttävää.
Ranskalaisen kirjallisuuden vaikutus näkyy, kuten Albert Camus’n kielellinen tiiviys ja niukkuus sekä ulkopuolisuuden kautta syntyvä vahvatunnelmaisuus. Hyvin miellyttäväähän sellaista lausetta on lukea.
Kielellisesti kirjan paras piirre on kuitenkin sen aistirikkaus. Dusapin kirjoittaa elävästi ja yksityiskohtaisesti tuoksuista, kalatorin huumasta sekä korealaisten perinneruokien valmistamisesta.
Myös aina haastava ekfrasis, taiteen kirjallinen kuvaus, onnistuu sarjakuvien kohdalla. Kertoja ei ole juuri lukenut sarjakuvia, ja Dusapin kirjoittaa onnistuneesti niiden estetiikkaan liittyvää löytämisen riemua useassakin kohdassa:
”Kun katsoin tarkemmin, huomasin että näin musteen sijasta vain viivojen välissä olevan valkoisen tilan, paperiin imeytyneen valon, ja lumi hohti melkein todellisena.”
”Iättömät ja kasvottomat henkilöhahmot paljastivat ohi kulkiessaan värejä, ne näkyivät hentoina jälkinä kosteassa hiekassa. Keltaisen ja sinisen sävyjä sattumanvaraisesti sekoitettuna, kuin ne piirtänyt käsi olisi juuri keksinyt kykynsä.”
Pieneen kirjaan mahtuu paljon teemoja, joiden tarkoituksena on ainoastaan syventää kirjan tunnelmaa. Rivien välissä näkyy esimerkiksi Korean sota ja siitä aiheutuneet jännitteet.
Päähenkilön ruumiinkuvan häiriö ja suhde omaan kehoon on tärkein sivuteema. Sukulaiset kommentoivat kertojan kehoa jatkuvasti arvostellen, ja kertoja arvostelee itse myös muita. Vieraantuneisuus syntyy siitä, kun muiden kokemus kertojan kehosta on eri kuin hänen omansa.
Jossain määrin kirja on jopa liian kliininen tuote. Kuin kirjoitusoppaiden, klassikkonsa tuntevan kirjoittajan ja kokeneen kustannustoimittajan käsissä muovailtu paketti suoraan tehdaslinjalta.
Loppu ei ole onneksi tutuista asetelmista huolimatta ennalta-arvattava tai latistava, vaan keskittyy juonen paketoinnissa ensisijaisesti lyyrisyyteen, mikä ilahduttaa suuresti.
Sokcho talvella on värikästä kanttaan myöten nätti, pieni, klassisella tavalla tyydyttävä ja viihdyttävä matkakirja. Ei mitään uutta tai jännittävää, mutta tyylipuhdas suoritus, kuten hittiromaanit usein.
2. huhtikuuta klo 09.55. Lisätty tieto kirjaan perustuvasta elokuvahankkeesta ja sen ohjaajasta.