Kaksi kaverusta viettää lapsuutensa ja nuoruutensa yhdessä pienessä kaupungissa, radan varrella. Aikuisuuden kynnyksellä heidän tiensä eroavat. Toisen elämä vie opintojen ja uran äärelle Helsinkiin. Toisella nuoruuden kapina jää päälle. Hän jumiutuu vanhoihin kuvioihin ja alkoholisoituu.
Toinen raide -dokumentti alkaa, kun ohjaaja Antti Lempiäinen lukee HS:n jutun 30 vuotta vanhasta elokuvasta Veturimiehet heiluttaa. Hän muistelee, miten kävi katsomassa elokuvan lapsuudenystävänsä Jarkon kanssa.
Elokuvan jälkeen 13-vuotias Jarkko sanoi: ”Noinhan meidän elämä tulee menemään. Sie oot se leffan Hapa, joka lähtee täältä pois, ja mie oon Vähy, joka jää tänne dokaamaan.”
Lempiäinen tosiaan lähti. Hän elää keskiluokkaista ydinperhearkea Helsingissä. Jarkosta hän ei ole kuullut mitään 20 vuoteen. Lempiäinen päättää selvittää, mitä vanhalle ystävälle kuuluu.
Toinen raide kertoo pojista, jotka elivät elämänsä ratkaisevat vuodet 1990-luvun laman kosteina aikoina.
”Mikään muu sukupolvi kuin 70- ja 80-lukujen vaihteessa syntyneet eivät ole juoneet yhtä paljon nuorena”, Lempiäinen kuvailee maalaillessaan ajankuvaa nuoruudestaan, joka viikonloppuisista kotibileistä, joihin sai itärajan takana käyneeltä naapurilta litran vodkapullon ja kontin kaljaa.
Joillakin juominen ja muu päihteiden käyttö alkoi lipsua myös arjen puolelle. He jatkoivat juhlimista, koska kotiin ei välttämättä ollut menemistä ennen kuin isä oli juonut itsensä sammuksiin. Jarkko kuului heihin.
Jarkko ja Antti kasvoivat yhdessä Imatralla. Lähemmällä tarkastelulla lapsuudesta ja nuoruudesta alkaa hahmottua myös eroja.
Aluksi ei ole edes selvää, onko Jarkko enää elossa. Väestörekisterikeskuksesta ei kuitenkaan löydy kuolinpäivää. Kun pitkän selvitystyön jälkeen Jarkko löytyy lopulta Helsingin Roihuvuoresta, kohtaamme hänet istumassa kotisohvallaan piikki suonessa.
Tässä kohtaa dokumentti voisi sortua monenlaisiin sudenkuoppiin. Jarkkoon kohdistuva katse on kuitenkin suhteellisen neutraali. Se ei sääli tai tuomitse, vaikka näyttääkin kaiken kaunistelematta ja Lempiäisen oman surun sävyttämän näkökulman kautta.
Yhden kesän aikana Lempiäinen pitää yhteyttä vanhaan ystäväänsä, jonka kanssa yhteistä tuntuu olevan enää menneisyys.
Yhteentörmäyksiä syntyy kahden erilaisen elämän välillä. Jarkko haluaisi, että Lempiäinen kyyditsisi häntä epämääräisille bisneksilleen, Jarkko haluaisi tupakoida perheautossa. Toisaalta Lempiäinen on tullut tallentamaan Jarkon elämää kameroineen myös silloin kuin tämä on hauraimmillaan. Asetelma ei ole täysin ongelmaton.
Jos Jarkko kuvataan jumiutuneena vanhoihin kuvioihinsa, sellaisena kuvataan myös Imatra, yhden junaradan varrella oleva hiljainen kaupunki. Samalla puistoaukealla kuluttavat aikaansa uudet päihteiden käyttäjät. Yksi heistä on Jarkon nuori siskonpoika Jim.
”Sen takia mäki aloin käyttää, ku ei vaan kestäny sellasta paskaa oloa joka päivä, sit mä vaan tajusin, että ku rupeen heittää hihaan jotain subua, niin on koko päivän hyvä olo”, Jim sanoo.
Mielenterveysongelmia ja näköalattomuutta lääkitään edelleen päihteillä, ja nämä toimintamallit toistuvat myös lamanjälkeisissä sukupolvissa.
Toinen raide on omakohtainen, pohdiskeleva ja paikoin jopa esseemäinen elokuva osattomuudesta, lapsuuden lähtökohdista ja ystävyydestä. Sen kuvakerronta hyödyntää leikkauksia menneisyyden ja nykyisyyden välillä, keskiluokkaisen perhearjen ja päihderiippuvaisen arjen välillä. Kaiken sitoo yhteen toistuva metafora junista ja junanraiteista.
Dokumentin ytimessä on kysymys siitä, missä määrin ihmiset voivat vaikuttaa valintoihinsa ja kuinka niihin vaikuttavat ulkoiset olosuhteet. Dokumentin tekijän ja kohteen samanlaisesta menneisyydestä alkaa lähemmällä tarkastelulla löytyä keskeisiä eroja.
Dokumentin tekijä ei erikseen korosta eriarvoisuuden ylisukupolvista kasautumista, kaiva esiin tilastoja tai asiantuntijoita saatikka syvähaastattele vanhaa ystäväänsä addiktion syistä. Hän näyttää nämä asiat arkisella tasolla ja jättää johtopäätökset katsojille.
Toinen raide, TV1 to ja su klo 22.50 sekä Yle Areena. Dokkarifestivaalin ohjelmistoa. (K16)