Kiira Korven runoteos Hyppää vaan! (Otava, 2023) sai tiistaina murskakritiikin Helsingin Sanomissa. Kriitikko Arttu Seppänen piti sitä surkeana teoksena, joka hukkaa kaikki runouden kielelliset mahdollisuudet. Seppäsen mukaan kirjan julkaiseminen tuntuu suorastaan härskiltä, runoilijoita vähättelevältä ja vastuuttomalta.
Arvion yhteydessä julkaistussa kolumnissa HS:n kirjallisuustoimittaja Antti Majander puolestaan totesi, että pelkäsi kirjallisuuden olevan vaarassa luisua viihde- ja lööppijulkisuudeksi.
”Kasvun rattaaseen työnnetään ihan mitä tahansa mättöä, jos markkinointipuoli uskoo sen menekkiin”, Majander kirjoittaa.
Otavasta huomautetaan, että Korven kirja ilmestyi tietokirjallisuuden kustannusohjelmassa, osana hyvinvointikirjojen kokonaisuutta. Seuraavassa teoksen julkaisua kommentoi tietokirjallisuuden kustannusjohtaja Ville Rauvola.
Otavan tietokirjallisuuden kustannusjohtaja Ville Rauvola.
Kiira Korven teoksen mainitaan olevan ”tarinallinen runoteos”. Onko termi luotu ihan tätä teosta varten?
Eiköhän kyseessä ole yleisessä käytössä oleva termi. Monissa runokirjoissa on kokonaistarina. Ensimmäisenä tulee mieleen vaikkapa Arno Kotron esikoisteos.
Onko termiä siis käytetty yleisestikin?
En osaa sanoa kuinka yleisesti sitä on käytetty, mutta monessa runokokoelmassa on tarinan kaari.
Miten Korven runokokoelman julkaisuprosessi eteni?
Emme avaa yksittäisen teoksen kustannusprosesseja, koska kyse on kustantamon ja tekijän luottamuksellisesta suhteesta. Yleisesti ottaen ne etenevät kuitenkin melko samalla tavalla: kustantamoon tulee käsikirjoitus tai osia käsikirjoituksesta. Sitten toimituksessa mietitään sen mahdollista yleisöä ja sitä, miten käsikirjoitus resonoi tähän yleisöön. Sen jälkeen päätetään, aletaanko käsikirjoitusta työstää eteenpäin yhdessä kirjailijan kanssa.
Kuinka paljon teosta kustannustoimitettiin?
En ole ollut teosta henkilökohtaisesti kustannustoimittamassa, mutta käsitykseni mukaan teoksen laajuuteen nähden ihan normaalisti.
HS:n kirjallisuustoimittaja Antti Majander sanoo kolumnissaan, että kustantamoissa päätöksiä tekevät nykyään laskukoneet. Onko sellaista kehitystä havaittavissa?
Kautta kustantamisen historian julkaisemisessa on mietitty sekä taloutta että kulttuuria. Molemmat puolet ovat läsnä. Kirjoja on aina myös tehty erilaisille yleisöille. Jotkut haluavat lukea vaikkapa kokeellista kirjallisuutta ja toiset tällaista voimaannuttavaa, omaan elämään kytkeytyvää tekstiä.
Vaikuttaako painetun kirjan myynnin hiipuminen jälkimmäisen hyväksi?
Vaikea sanoa ilman tutkimustietoa asiasta. Kirjallisuus elää muutoksen tilassa kaiken aikaa. Joskus julkaistaan kaupallisempaa, suurta yleisöä kiinnostavampaa kirjallisuutta ja joskus toisen tyyppistä, mutta ei tässä mistään yhdensuuntaisesta kehityksestä ole kysymys.
Tällä hetkellä tuntuu, että somevaikuttajan on aika helppoa saada kustannussopimus.
Mielestäni on aika erikoista ajatella, että jos ihmisellä on olemassa jokin yleisö, ettei hänellä sen takia olisi mitään sanottavaa. Voisi hyvin kuvitella, että esimerkiksi sosiaalisen median kiinnostus osoittaa, että hänen ajatuksiaan halutaan kuulla enemmän.
Majanderin mielestä kyseinen kustannuspäätös näyttää oman uskottavuuden oksan sahaamiselta. Oletko huolissasi kustantamoiden uskottavuudesta?
Minusta tuossa on ymmärretty koko kirjan idea väärin. Arvostelussakin kriitikko yritti asettaa sitä taidelyriikan kehykseen. Tämä teos on kuitenkin tarkoitettu voimalyriikaksi ja vertaistueksi esimerkiksi ihmisille, jotka ovat kokeneet eron ja kasvaneet sen yli. Sillä tavoin sitä voi lukea paitsi runokirjana myös hyvinvoinnin genreen kuuluvana teoksena.
