Dokumenttielokuvien ohjaaja Seppo Rustanius tunnetaan Suomen sisällissotaa käsittelevistä teoksistaan. Hän myöntää, että se on ollut hänen keskeinen aiheensa, vaikka muutakin on tullut tehtyä.
”Monipuolinen aihe sisältää kaiken. Mukana on esimerkiksi työväenliikkeen historiaa. Liike oli 1900-luvun alussa monipuolinen ja vaikutti myös kulttuuriin. Monet kaupunginteatterit olivat alun perin työväenteattereita. Ja olihan sodassa kysymys elämäntavasta”, Rustanius miettii.
Jo ensimmäinen oma dokumentti Sotapapit (1981) käsitteli sisällissotaa. Rintamalla valkoisten puolella oli viisikymmentä pappia. Elokuva käsittelee kirkon ja papiston suhdetta sotaan ja armeijaan toisen maailmansodan loppuun saakka.
Rustanius on sanonut pappeja joskus hulluiksi, jotka kävivät pyhää sotaa. Aikoinaan Yle piti dokumenttia liian rajuna. Se oli vuoden hyllyllä ja sen jälkeen sitä leikattiin.
Nyt Rustanius näkee myös pappien näkökulman.
”Ristiriidat olivat jyrkkiä. Punaiset vaativat koko kirkon lopettamista. Jos he olisivat voittaneet, papit olisivat menettäneet ammattinsa ja toimeentulonsa. Papeille siinä oli kysymys elämästä.”
Rustanius kasvoi Tampereella, joka oli työväenluokkainen teollisuuskaupunki. Hänen isänsä oli töissä kenkätehtaalla, mutta perheen henki ei ollut kovin työväenluokkainen. Kotona luettiin tehtaan työläisilleen tilaamaa porvarillista Aamulehteä.
Vieressä oli julkinen sauna, jossa joutui tekemisiin monenlaisten ihmisten kanssa. Seitsemänvuotiaasta Rustanius pelasi jalkapalloa Tampereen Pallo-Veikoissa.
Hän kävi myös läheisessä Ilves-elokuvateatterissa, mutta harvoin, koska se oli kallista. Filmihullu hän ei ollut, mutta äidin kanssa katsottu neorealismin klassikko, Roberto Rossellinin Saksa vuonna nolla (1948) painui mieleen.
”Isä oli ahkera eränkävijä. Minä olin veljen kanssa aina mukana metsästämässä ja kalastamassa. Suvilahdessa oli saari, jolle veneilimme kesäisin leiriytymään. Myöhemmin en jatkanut niitä harrastuksia, mutta siitä jäi luonteva suhde luontoon.”
Koulussa Rustanius perusti parin luokkakaverin kanssa valokuvauskerhon, josta oli myöhemmin hyötyä. Kulttuurista esikuvaa tarjosi Bertha-täti, joka maalasi.
”Kun kävin tädin luona kylässä, tärpätin tuoksu teki taiteen tekemisen näkyväksi. Vaikka perheeni ei ollut juuri suuntautunut kulttuuriin, ajatus taiteen tekemisestä ei myöhemmin tuntunut kovin kaukaiselta.”
Rustanius ei oikein tiedä itsekään, miksi meni opiskelemaan teologiaa.
Sitä kautta hän päätyi töihin Kirkon tiedotuskeskukseen. Siellä hän teki muutamia lyhytdokumentteja ja yli sata ohjelmaa, joita Yle esitti, muun muassa Pyhäpäivän hartauksia.
Siinä työssä oppi elokuva-ammatin. Koulutusta hän sai Ylen kursseilla 1970-luvun alkupuoliskolla.
Sotapapit syntyi vielä tiedotuskeskuksen palkkalistoilla, mutta Rustanius oli etääntynyt uskonnollisten ohjelmien tekemisestä ja erosi kirkostakin.
Sotapapeissa syntyi jo Rustaniuksen leimallinen tyyli, joka perustuu arkistomateriaaleihin. Sisällissodasta on niukasti liikkuvaa kuvaa, joten Rustanius käytti paljon valokuvia.
”Innostuin, kun löysin visuaalisesti kiinnostavaa materiaalia. Sen jäsentäminen oli mielenkiintoinen haaste, mutta se avaa ikkunan historiaan, tuo lähelle elämän ja sen jatkuvuuden.”
”Valokuvat voi saada elämään elokuvassa, mutta ei riitä, että läiskii kuvia peräkkäin. Asiayhteys herättää ne eloon.”
Samanlaista tekniikkaa käytti amerikkalainen Ken Burns, joka tunnetaan historiaa käsittelevistä tv-sarjoistaan. Rustanius keksi kerrontatavat omillaan samoihin aikoihin, ehkä jopa vähän ennen.
Tärkeä tukija oli Ylen Dokumenttiprojektin perustaja Jarmo Jääskeläinen, joka rahoitti Rustaniuksen varhaisia elokuvia. Illume-yhtiön Jouko Aaltonen on tuottanut suuren osan Rustaniuksen tuotannosta.
Vaikka arkistoja pengottiin ahkerasti ja historiantutkijoiden kanssa keskusteltiin, asiantuntijoita elokuvissa ei juuri näy. Sen sijaan alkuaikoina niissä oli mukana sisällissodan kokeneita, joita oli vielä elossa.
”En koskaan määritellyt enkä julistanut näkökulmaani, mutta katsoin aihetta sorrettujen ja häviäjien puolelta”, Rustanius sanoo.
”Merkitsi paljon, että sain mukaan vielä elossa olevia. Jotkut yli 90-vuotiaat muistivat kokemansa tarkasti. Halusin tuoda esiin asianosaiset enkä asiantuntijoita.”
Yli 35 vuodessa Rustanius teki toistakymmentä dokumenttia sisällissodasta. Viimeinen niistä on Jouko Aaltosen kanssa tehty Sodan silmät 1918, joka valmistui sata vuotta sodan jälkeen. Se kertoo lapsisotilaista sekä valkoisten että punaisten riveissä.
Yksi elokuva antoi Rustaniukselle usein kimmokkeen seuraavaan, ja vaikka hän on käsitellyt sisällissotaa monesta kulmasta, ainakin yksi vielä kiinnostaisi.
Hän keräsikin jo asiakirjoja ja muuta taustamateriaalia dokumenttiin valkoisten toimeenpanemista oikeudenkäynneistä, mutta elokuva saattaa jäädä tekemättä, koska terveys vähän reistaa.
”Punaisia tuomitsivat kauppiaat ja kaupunginvoudit, kaikenlainen herrasväki. Vankileirille joutui järkyttävän mitättömillä perusteilla, kuten jos oli keittänyt punakaartille soppaa.”
”Eihän sodissa ole oikeudenmukaisuutta, mutta laittomat oikeudenkäynnit muistuttivat etnistä puhdistusta. Näistä kysymyksistä on hyvä tietää, koska nyt samantapaiset ovat ajankohtaisia Ukrainassa.”
Kuka?
Seppo Rustanius
Syntyi Tampereella 1943.
Opiskeli 1960–1970-luvuilla muun muassa teologiaa Helsingin yliopistossa, tiedotusoppia Tampereen yliopistossa, elokuvaa Pariisissa Conservatoire Indépendante du Cinémassa, tv-ohjaamista Ylen kursseilla.
Teki Kirkon tiedotuskeskuksessa muun muassa tv-ohjelmia Ylelle 1970-luvulla.
Dokumenttielokuvia muun muassa: Sotapapit (1981), 1918 sodan kuvat (1989), Jälkipuhdistus (1994), Punaiset esiliinat (1997), Punaorvot valkoisessa Suomessa (1999), Kuninkaan punikit (2013) ja Sodan silmät 1918 (2018).
Julkaissut Tuulikki Pekkalaisen kanssa kirjan Punavankileirit 1918: suomalainen murhenäytelmä (2007).
Saanut Sadan valtuuskunnan Rauhanpalkinnon 1982 ja parhaan dokumenttielokuvan palkinnon Kettupäivillä 2002 elokuvasta Karjalainen kiirastuli.
Täyttää 80 vuotta tänään 7. huhtikuuta.