Kiitos suuresta mielenkiinnosta taidekritiikkiä kohtaan!
Kielteisestä arviosta syntyi taas kohu, kun kirjoitin kritiikin Kiira Korven runokirjasta. Uutisia ja kolumneja aiheesta tehtiin monia paikallismedioita myöten, ja itse sain useita satoja viestejä. Palautteet jakautuivat kiittäviin ja moittiviin, kuten vapaan sanan yhteiskunnassa kuuluu.
Keskeisin ajatus, mikä kohusta itselleni jäi, oli se, että kritiikin rooli ja luonne on monille epäselvä, vaikka samoja asioita on puitu myös monien aiempien ”kohukritiikkien” yhteydessä.
Otetaan siksi kerran vielä.
Kritiikki on taidekeskustelua, ja se on tärkeää. Jos sitä ei käytäisi, julkinen keskustelu kirjoista jäisi markkinointipuheiden varaan.
Kritiikkien tekeminen tapahtuu siten, että kriitikko ehdottaa arvosteltavia teoksia tai niitä ehdotetaan hänelle. Kiira Korven tapauksessa idea oli minun.
Esimerkiksi Ylen Kulttuuriykkösen Perjantaistudiossa tietokirjailija Tiina Raevaaran mielestä kritiikki kustantamo Otavaa kohtaan ontui, koska Hesari itse teki jutun kirjasta rahan ja suuren huomion vuoksi. Moni muu on kommentoinut samaa.
Ymmärrän pointin, mutta freelancer-kriitikko miettii Hesarin raha-asioita tasan sen verran, että kuinka paljon hänelle maksetaan palkkaa. Palkkioni on sama, vaikka jutun lukisi vain kaksi ihmistä.
Ehdotan arvioitavia teoksia huomion sijaan kiinnostukseni mukaan. Olen kirjoittanut Hesariin paljon instituutioiden ulkopuolisesta taiteesta. Toisin sanoen erilaiset ja ei-perinteiset tekijät kiehtovat minua journalistina ja kriitikkona.
Korven kirjaa on markkinoitu paljon ja siitä on kerrottu mediassa monissa jutuissa. Mielestäni se lisäsi tarvetta kertoa lukijoille taidekritiikin keinoin, millaisesta teoksesta on kyse.
Moni on kysynyt, miksi kirjasta piti kirjoittaa, jos se oli huono. Kriitikko ei voi ikinä täysin tietää etukäteen, onko teos hyvä vai ei. Kritiikki ei ole yhtä kuin suositus.
Kritiikki ei ole myöskään kiusaamista. Tekstini rinnastettiin kommenteissa jopa hiljattain kuolleen näyttelijä Jasmin Voutilaisen nettikiusaamiseen, vaikka nämä ovat täysin eri asioita. Hesarissa julkaistu kritiikki on journalistisen prosessin läpikäynyt teksti ja yhtä paljon kiusaamista kuin kriittinen politiikkaa käsittelevä juttu.
Sukupuolikysymyskin on ollut esillä. Ylen Pyöreä pöytä -ohjelmassa Kaarina Hazard naureskeli, eivätkö Hesarin miehet yhtään heikompaa kohdetta löytäneet kuin nuoren naisen runokirjan. Itse en näe ikätoveri Korpea erityisen heikkona ja hauraana ihmisenä. Hän itse myös suhtautui kritiikkiin oppikirjamaisen hyvin, mikä ei ollut lainkaan yllätys urheilutaustaan nähden.
Naisvihasta syyttävät tulevat helposti esittäneeksi epäsuorasti, että naisia pitäisi kohdella taidekritiikissä hellemmin kuin miehiä. Se vasta olisi epäkunnioittavaa.
Tekstin vastaanotossa urheilu- ja sukupuolistereotypiat limittyivät kiinnostavalla tavalla. Korpi nähdään yhä urheilijana ja palautteissa korostui, että Hesarin mies lyö siroa ja feminiinistä ex-taitoluistelijaa. Suomalaisilla on suojeleva suhde urheilijoita kohtaan. Esimerkiksi Teemu Selänne oli pitkään kuin pyhä hahmo, joka sai urheilusuoritustensa vuoksi sanoa mitä vain ilman kritiikkiä.
Tällaiset kohut syntyvät yleensä negatiivisista arvioista. Se kertoo siitä, että kritiikkejä pitäisi tehdä ja lukea enemmän.
Jos kritiikkiä lukee aktiivisesti, on paremmat valmiudet ymmärtää tekstilajia ja sitä kautta myös kohun keskelle joutuvia arvioita. Ehkä silloin saattaa jopa innostua antamaan palautetta sellaisesta arviosta, joka on kehuva, mutta ei tarpeeksi hyvin perusteltu.
Oikaisu 28.3. kello 7.40: Muokattu kohtaa ”Tekstini rinnastettiin kommenteissa jopa samalla viikolla kuolleen näyttelijä Jasmin Voutilaisen nettikiusaamiseen”. Voutilainen kuoli arviota edeltäneellä viikolla.
