Romaani.
Essi Kummu: Alaston lukupiiri. Tammi. 226 s.
Essi Kummun Loiste-romaanissa (2020) heterona elänyt perheenäiti rakastui naiseen, heräsi homoseksuaalisuuteensa. Kirjassa oli autofiktiivisiä elementtejä, mutta se ei tyhjentynyt niihin. Uutta elämäntilannetta tarkasteltiin monipuolisesti. Lasteni tarina (2014) taas oli selkeän omaelämäkerrallinen romaani.
Uusin romaani Alaston lukupiiri käsittelee yleisellä tasolla omakohtaisuuden ja kirjallisuuden välistä suhdetta.
Päähenkilö Ellen työskentelee kustantamossa, joka julkaisee teoksen Barbro Anderssonista, kuusikymppisestä kirjailijasta ja feministi-ikonista. Ellen on hänen kustannustoimittajansa. Elämäkerran kirjoittaa toinen mahtinainen, Mai.
Barbro kutsuu Ellenin lukupiiriin, jossa ovat jo Mai ja Ellenin työkaveri Ingrid. Porukan ainoa mies on koominen sivuhahmo. Piiri kokoontuu kartanossa. Siellä luetaan kirjoja alastomina ja nautiskellaan kaikin aistein.
Piirin suojissa uskalletaan tunnustaa henkilökohtaisia asioita. ”Me tunnustimme yksi kerrallaan toisillemme kaiken mikä meissä vaati sitä. Meille tunnustaminen ja riisuminen oli helppoa.” Ollaan siis kahdessa mielessä paljaina.
Alastonta lukupiiriä mainostetaan hulvattomana satiirina kirjallisuusmaailmasta. Satiiri näyttäisi kohdistuvan ainakin kustantamoiden, median ja kirjailijoiden luomaan paineeseen: kirjailijoiden markkina-arvo riippuu siitä, miten paljon he paljastavat itseään.
Kirjailijat tuovat irvokkaasti kaiken julkisuuteen, alastonkuviaan myöten. Tältä osin satirisointi toimii kohtalaisesti, vaikka onkin vaisua.
Satiiri on kuitenkin ristiriitaista, koska paljastamista pidetään kirjassa myös upeana asiana. Tunnustamiset ovat naisille ”rakkauden ruumiinavauksia”.
Ellen tunnustaa rakastuneensa kerran ensisilmäyksellä yhteen kirjaan. Barbro tuo julki suhteensa ”loistavaan rakastelijaan”, runoilijaan. Heidän kehonsa puhuivat. Ellen kiljahtaa riemusta tarinaa kuunnellessaan.
Satirisoidaanko tässä sitä, miten mitättömiä asioita pidetään rohkeina tunnustuksina?
Mitä pidemmälle kirjaa lukee, sitä epäselvemmäksi satiirisuus käy.
Kahta keskushahmoa, Barbrota ja Maita, katsotaan sekä ironisesti että ihaillen. He ovat sekä karismaattisia että itsekeskeisiä, vetovoimaisia että pikkumaisia. Ellen suhtautuu molempiin huvittuneesti, mutta päätyy kuitenkin aina heidän pehmeään kainaloonsa.
Ellen pohdiskelee, miten hänen täytyy puolustaa kirjallisuutta. Samalla hän ihailee peilistä rintojaan. Narsismia vai narsismin parodiaa?
Teos näyttää pohjimmiltaan vapautumis- ja voimaantumiskertomukselta.
Piirin esikuvana mainitaan englantilainen, 1900-luvun alun Bloomsburyn ryhmä, johon kuului muun muassa kirjailija Virginia Woolf. Romaanissa lainataan muitakin feministisiä taiteilijoita Rebecca Solnitista Jane Campioniin. Henkilökeskeiset kirjallisuuskeskustelut palvelevat vain naisporukan emansipoitumista.
Naiset köllivät ”tarinoiden lämmössä”, he ”makustelevat sanoja” ja heidän ”ajatuksensa kampaavat toisiaan”. Naisten kehoihin ”kertyy kirjainten lämpöä”. Mikä sun sielukirja on, yksi nainen kysyy toiselta. Heidän ”ihonsa heräävät”.
Kun toinen koskettaa sisältä, itkettää ihanasti. Heistä tulee lapsia, he palaavat kohtuun. Kirjan toistuva kuva on alaston ihmisläjä.
Esiäidit nyökyttelevät.
Piiri tarjoaa naisille ”pelkästään ihania, turvallisia asioita. Kirjoja, ruokaa, ystäviä. Kauneutta. Ei uhkia”.
Ellen on lamaantunut, koska hänen tyttärensä on muuttanut kotoa pois. Lohtua antaa livestriimi, jossa seurataan norsulaumaa. Muiden naisten kanssa Ellen löytää oman laumansa. Hänen ruumiinsa vapautuu avannossa. Estoinen Ingridkin rohkaistuu hevosen selässä.
Joko tämä on harvinaisen äitelää naisvapautumista ja -voimaantumista, nolostuttavaa kieltä myöten, tai niiden hienovaraista ivaamista.
Jos kyse on jälkimmäisestä, Kummu on kirjoittanut nerokkaan ilkeän kirjan. Jos taas voimaantumiseen suhtaudutaan vakavasti, Alastonta lukupiiriä ei voi ottaa tosissaan.