Draama
Utama, ohjaus Alejandro Loyaza Grisi. 87min. K7. ★★★
Ilmastonmuutos tuntuu Virginion keuhkoissa asti. Bolivialaisdraama Utaman päähenkilö on vanha mies, joka vie laamansa päivittäin laitumelle – jos muutamaa ruohotupsua vuorten ympäröimällä tasangolla voi laitumeksi kutsua. Hiekka rahisee, ja yskä vetää miehen kaksinkerroin.
Alejandro Loyaza Grisin esikoiselokuva palkittiin Sundancen elokuvajuhlilla parhaana ulkomaisena draamana. Verkkaisessa teoksessa odotellaan sadetta. ”Sade kyllä tulee”, sinnikäs Virginio lausuu, vaikka edellisestä kerrasta on jo lähes vuosi.
Muuten elämä on kulkenut samanlaisena vuosikymmenien ajan. Andien tasangolla asuva pariskunta, Virginio ja Sisa, edustaa alkuperäiskansaa ja vanhoja perinteitä. Virginio (José Calcina) paimentaa päivät laamojaan ja käy välillä kyläläisten kanssa uhraamassa vettä ja verta saadakseen sadetta.
Sisa (Luisa Quispe) letittää tukkansa ja asettaa lierihatun päähänsä. Hän kävelee hakemaan vettä lähikylän kaivosta, kunnes kaivo tyhjenee. Kasvimaa on pelkkä pölisevä rivi hiekkauria.
Ohjaaja löysi pääosia esittävät Calcinan ja Quispen etsiessään kuvauspaikkoja elokuvaan. Amatöörinäyttelijät ovat parhaimmillaan hahmojen arkisia askareita toimittaessaan.
Utama ei tyydy toteamaan, että ”katsokaa, toisaalla on tämmöistäkin”. Suoraviivainen elokuva kertoo myös sukupolvien välisestä kuilusta, mikä tekee tarinasta universaalin.
Isoisän ja kaupungista saapuvat pojanpojan (Santos Choque) välinen kitka tuo elokuvaan myös huumoria. Hiljaista kanssakäymistä säestävät nuorukaisen mukanaan tuoman kännykän piippausäänet ja isoisän ankarat katseet.
Vaikka kahden miehen suhteen voisi yhtä hyvin asettaa suomalaisen pientilan puitteisiin, se on myös elokuvan väkinäisin osuus. Tunnistettavuudesta ja huumorista tulee osoittelevaa. Voi niitä nuoria. Ja voi niitä änkyrävanhuksia.
Herkullisemmaksi koomiseksi elementiksi nousevat laamat, eikä se edes vaadi niiden inhimillistämistä. Laamat tupsahtavat kuvaaja Bárbara Álvarezin harkittuun rajaukseen milloin mistäkin suunnasta, kirkkaanpunaiset ja -oranssit korvatupsut keikkuen. Niitä seuraa määkivä ja nariseva ääni. Omaehtoisuuttakin laumasta löytyy, kun ihminen ei ole ohjaamassa.
Kuvat laamoista ja päähenkilöiden ryppyisistä kasvoista rikkovat kaunista maisemakuvaa niin, ettei kokonaisuus jää postikorttimaiseksi ihailuksi.
Ihailun tosin estää myös tieto ilmastonmuutoksesta, josta Loyaza Grisin draamassa ei tarvitse lausua ääneen mitään. Katsoja tunnistaa kyllä syy-seuraussuhteen globaalin katastrofin ja paikallisen kuivuuden välillä.
Päähenkilöille kyse ei ole epämääräisistä lentomatkoihin liittyvistä syyllisyydentunteista vaan elämisen reunaehdoista. Sade tarkoittaa elämää, sen puute kuolemaa. Ja kuolema uhkaa niin yksilöitä kuin kokonaista elämäntapaa.
Jos maisemasta voisi riisua kuivuuden poliittiset ja välittömät arkiset ulottuvuudet, se muistuttaisi postapokalyptisten tieteiselokuvien tai kovapintaisten westernien taustaa. Aavikolle voisivat laamojen sijaan yhtä hyvin ilmestyä vedellä ja bensalla kauppaa käyvät Mad Maxin hahmot tai stetsonhattuiset palkkatappajat.
Maisemaan asetellut laamat ja harvat ihmiset, joista heikoimmat kaatuvat pitkien matkojen varrella, kertovat mainittuja pelottavammastakin maailmasta: sellaisesta, jossa maailmanloppu on vasta tulossa.
Käsikirjoitus Alejandro Loyaza Grisi. Tuotanto Santiago Loyaza Grisi ja Federico Moreira. Pääosissa José Calcina, Luisa Quispe ja Santos Choque.