Klassinen
Radion sinfoniaorkesteri Musiikkitalossa 29.3. Sakari Oramo, kapellimestari, Anu Komsi, sopraano, Musiikkitalon kuoro, valmennus Nils Schweckendiek. – Ligeti, Saariaho, Ravel.
Sakari Oramon johtaman Radion sinfoniaorkesterin konsertti oli hienostuneen ja ylellisen sointiherkuttelun juhlaa, joka kasvoi jatkuvasti värikkäämmäksi. Illan teokset sopivat harvinaisen hyvin toistensa seuraan.
Konsertti alkoi György Ligetin pilvimäisellä teoksella Lontano (Kaukana), joka nimensä mukaisesti tuntui soineen aluksi jossain kaukana. Se tuli lähemmäksi kuulijaa etääntyäkseen lopussa taas kaukaisuuteen.
Orkesterin tiheä mikropolyfonia ja pehmeän utuisen sointivärin hienoiset vaihdokset loivat unenomaisesti leijailevan, paikallaan pysyvän tunnelman.
Lontano oli hyvä johdatus Kaija Saariahon hienovaraisiin ja lyyrisen herkkiin Saarikoski-lauluhin, joiden orkesteriversio sai Suomen ensiesityksensä.
Saariaho kertoo Pekka Hakon kirjoittamassa elämäkerrassa Kristallista savuksi, että hän rohkeni tarttua Pentti Saarikosken runoihin sopraano Anu Komsin toiveesta.
Saarikosken runot ovat Saariahon mielestä niin vahvoja, etteivät ne tuntuneet kaipaavan minkäänlaista musiikkia. Totta, Saarikosken viisi merkitystiheää, persoonallista ja poljennoiltaan jännittävää runoa puhuttelevat parhaiten luettuna.
Intuitionsa, mielikuvituksensa ja sävellysteknisen taituruutensa voimalla Saariaho on onnistunut luomaan runoihin soivan ulottuvuuden, joka avaa niihin uusia, Saarikosken visioille uskollisia, fantasiamaisia perspektiivejä.
Lukuun ottamatta ensimmäistä Luonnon kasvot -laulua tekstistä sai selvää, jos niitä luki Anu Komsin laulua kuunnellessaan.
Luonto on läsnä viisiosaisen sarjan neljässä laulussa. Luonnon kasvot -laulussa Komsi oli kuin ihmeellinen, luonnon tuhosta hätääntynyt, virtuoosinen laululintu, jonka kuviot hyppelivät ylös ja alas.
Komsin sopraano helähteli ja kilahteli hämmästyttävänkin kirkkaasti ja läpäisyvoimaisesti Musiikkitalon akustiikassa.
Toisen osan kiukunpurkaus oli dramaattisen lystikäs inttävässä pahantuulisuudessaan. Kolmannessa laulussa solisti tuntui sulautuneen kaislikkoluontoon. Neljännessä solistia säesti murina, joka ehkä kuvasi koronapandemia-ajan herättämää ahdistusta. Haikumainen ja sumuinen viides laulu oli kuin linkki sointipilveen, jonka Oramo taikoi Ligetin Lontanossa.
RSO kimmelsi ja heijasti pikkutarkan prismaattisesti ja rytmisesti elävästi samoja ailahtelevia tuntemuksia, joita laulusolisti ilmaisi omissa osuuksissaan.
Ravelin Daphnis & Chloé -balettimusiikista esitetään yleensä sen kolmatta osaa, jonka Ravel itsekin irrotti itsenäiseksi orkesterisarjaksi. Olikin hauskaa kuulla kaikki kolme osaa, ja samalla tutustua Kreikan mytologiasta periytyneen tarinan eri vaiheisiin.
Oramo yhdisti loistokkaassa esityksessä aistillisuutta ja brutaalia vimmaa, voimaa ja suurta hellyyttä. RSO säteili ja tanssi lumoavasti. Musiikkitalon sanaton kuoro loi esitykseen avaraa ja jyhkeää antiikkista sointiseinämää.
Päivitetty 31.3. kello 11.30: Muutettu muotoilua, jossa sanottiin Ravelin Daphnis & Chloén sisältävän kolme orkesterisarjaa. Kyseessä on kolme osaa, joista viimeisen Ravel irrotti itsenäiseksi orkesterisarjaksi.