Kulunut kielikuva ”olla jännän äärellä” on tänä keväänä tuntunut täysin aiheelliselta.
Olen nimittäin käyttänyt liki kaiken liikenevän vapaa-aikani Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa lukemassa kirjailija Helvi Hämäläisen päiväkirjoja.
Kun tuottelias, runoistaan 1987 Finlandiallakin palkittu kirjailija kuoli 90-vuotiaana 1998, kirjallinen jäämistö tallennettiin SKS:n arkistoon.
Hän oli kuitenkin määrännyt, että suuri osa siitä, mukaan lukien päiväkirjat, suljetaan 25 vuodeksi. Tämä aineisto vapautui tutkijoiden ja muiden kiinnostuneiden luettavaksi tammikuussa.
Siitä lähtien minä, joka olen viimeistelemässä Hämäläisestä kirjaa, olen uppoutunut hänen päiväkirjoihinsa eli vahakantisiin ruutuvihkoihin, joihin hän alkoi kirjoittaa määrätietoisesti 1960-luvun puolivälissä.
Niitä on 266 kappaletta, enkä ole vielä puolivälissäkään. Onneksi pian on parin viikon kesäloma!
Hämäläinen oli tuottelias prosaisti ja runoilija 1930-luvun debyytistään lähtien, mutta 1960-luvulla julkaiseminen lakkasi. Hiljaisuus katkesi vasta voittoisaan Sukupolveni unta -runokokoelmaan 1987.
Kirjoittanut hän oli silti kaiken aikaa – päiväkirjoja.
Niihin Hämäläinen hahmotteli tekstiaihioita. Monet Sukupolveni unta -kokoelmankin runoista näkyvät syntyneen jo 1960-luvulla.
Vielä enemmän päiväkirjoissa kuvataan kuitenkin arkea Hämäläisen ympärillä, sekä kotona Espoon Tapiolassa että asioilla ja kävelyretkillä Helsingissä, kesänvietossa Somerolla ja matkoilla ympäri Suomen.
Elämään kuuluu pojan, Juhani Haapmanin, perhe, samoin suuri joukko ystäviä, joiden kanssa kirjailija oli yhteydessä liki päivittäin joko fyysisesti tai kirjeiden ja puhelimen välityksellä.
Tästä huolimatta vahvimmin elämästä välittyy päiväkirjoissa yksinäisyyden kokemus. Kukaan ei ymmärrä, kukaan ei välitä, Hämäläinen toistelee. Kirjallisissa piireissäkään häntä ei hyväksytä, vaan aina väheksytään.
Kuvaava on muistiinpano vuodelta 1971:
”Olen niin kuin koiralaumaan eksynyt vieras piski. En minkään rodun merkit itsessäni, villi, sattumalta omituiseksi syntynyt.”
Tämä on hyvin surullista, vaikka ymmärränkin, että juuri tällaista tilittämistä varten päiväkirjaa tarvitaan. Siihen vuodatetaan murheet ja pettymykset, ja sosiaalisessa kanssakäymisessään kirjoittaja voi olla aivan toisenlainen.
Myös Hämäläisen käsitys itsestään ja asemastaan kirjailijana tuntuu vääristyneeltä. Kyllä häntä arvostettiinkin, ja syrjäänvetäytyminen oli pitkälti aivan oma ratkaisu.
Kaikkein merkityksellisintä Helvi Hämäläisen päiväkirjoissa on kuitenkin se, että hän tuntuu todellakin kirjoittaneen muistiin ihan kaiken. Kaiken!
Siksi päiväkirjat ovat kuin aikakone hyvinvointiaan vasta kasvattavaan Suomeen. Tällaista oli hankkia televisio, tutustua ”jäädytysarkkuun” eli pakastimeen tai ostaa pojalle modernit Hyvon-alushousut.
Kun Hämäläinen 1965 alkoi tosissaan täyttää vihkoja pitkillä, päivittäisillä teksteillä, hän ei ollut vielä kuuttakymmentäkään. Hän myös seurasi tarkasti kaikkea, mitä Suomessa ja maailmalla tapahtui.
Siksi olen voinut tutustua analyyseihin Suomen sisäpolitiikasta (Kekkonen oli itsevaltias ja kommunistit pettureita), samoin Tšekkoslovakian miehityksestä, Vietnamin sodasta, Biafran nälkäkriisistä ja kirjailija Aleksandr Solženitsynin vaiheista Neuvostoliitossa.
Hyvin kiinnostuneena Hämäläinen seurasi kuulentoja, joita 1960–70-lukujen vaihteessa tehtiinkin tiuhaan, sekä Yhdysvaltain että Neuvostoliiton raketeilla.
Tietysti vihot pursuvat myös kulttuurijuoruja, enimmäkseen kitkeriä.
Minä käytän päiväkirjamateriaalista kirjassani vain pientä osaa, mutta tuleville Hämäläis-tutkijoille ne ovat valtava aarre.
Arjen tarkasta raportoinnista myös historioitsijat ja sosiologit hyötyvät varmasti, mikä vinkkinä heille kerrottakoon.
Silti minäkin olen päiväkirjoista valtavan innostunut. Olen jäänyt imuun, joka syntyy pienimpienkin arjen yksityiskohtien kuten sään, ruuan hintojen, mielentilojen ja perheen ja ystäväpiirin toilailujen seuraamisesta.
On kuin kirjailija, jonka tuotannon toki tunnen ja jota nuorena haastattelinkin, seisoisi niin lähellä, että hengityksen kuulee ja tuntee.
Kun hän kirjoittaa nähneensä sota-aikana ufon, hän lisää, ettei ole ”ennen kertonut siitä kenellekään”.
Ei kenellekään ennen minua.
Oikaisu 30.3.2023 klo 13.55: Kuvatekstissä oli aiemmin virheellinen kuvausvuosi. Oikea vuosi on 1995.