Klassinen
Tapiola Sinfonietta Espoon kulttuurikeskuksessa 31.3. Janne Nisonen, kapellimestari, Juha Itkonen, puhuja. – Webern, Montgomery, Beethoven.
Tapiola Sinfoniettalla oli kolmen konsertin mittainen Politiikka-festivaali. Joka konsertissa oli puhuja, ensimmäisessä tietokirjailija Hannu Pesonen ja toisessa professori Laura Kolbe.
Viimeisen, Kannanotto-konsertin vieraana oli kirjailija ja taideneuvoston puheenjohtaja Juha Itkonen. Taide ei ole luksuspalvelua, hän painotti.
Kiinnostavaa oli kuulla, miten musiikin ystävänä tunnettu, musikaalinen ja kitaraa soittava Itkonen vertaili kirjallisuutta ja musiikkia.
Kirjallisuudessa on koodi, joka lukijan on dekoodattava. Sen sijaan musiikissa ei ole Itkosen mielestä koodia, sillä se vaikuttaa suoraan tunteisiin.
Aivojen tunnekeskuksiin musiikki ensimmäiseksi vaikuttaakin, mutta kaikissa sävellyksissä on myös oma koodinsa, sanomansa – jonka kuulija saa sitten dekoodata vapaasti ihan mielensä mukaan.
Valkoisten klassisten säveltäjämiesten kaanonista oli tietysti pakko puhua. Itkonen epäili, että päinvastoin kuin Suomen nykykirjallisuudessa, patriarkaatti on meillä vielä vallassa taidemusiikin puolella.
RSO esitti keskiviikkona Kaija Saariahon laulusarjan. Tapiola Sinfoniettan konsertissa kuultiin afroamerikkalaisen Jessie Montgomeryn sävellys. Naisten säveltämä musiikki on saanut nykyään paljon tilaa konserttiohjelmissa. Prosentuaalisesti laskettuna Suomen säveltäjistä valtaosa on kylläkin edelleen miehiä.
Konsertin ensimmäinen teos, Anton Webernin Sinfonia op. 21 oli kannanotto täysin omalakisen musiikin puolesta. Se on kymmenminuuttinen lyhyistä eleistä ja tauoista koostuvaa hiljaisuuden musiikkia, joka kutsuu keskittymään jokaisen yksittäisen äänen ja liikahduksen värähtelyyn.
Montgomeryn Records from A Vanishing City oli otettu ohjelmaan ehkä sukupuolten tasa-arvon nimissä. Pääasia kuitenkin oli, että se on kiehtova, cool ja kuuma matka New Yorkin monikulttuuriseen musiikilliseen maisemaan, jonka yössä laulaa sordinoitu jazz-trumpetti.
Teoksen alkupuoli yhdistää afroamerikkalaisia aineksia klassisen musiikin rakanteisiin ja tuo mieleen vuonna 1953 kuolleen afroamerikkalaisen Florence Pricen svengaavan ja värikkään, klassishenkisen musiikin.
Loppupuoli keinuttaa taianomaisen pehmeästi hämyisään kehtolauluun, joka alkaa aaltoilla jo alussa.
Konsertti päättyi komeasti Beethovenin vallankumoukselliseen Eroica-sinfoniaan. Tuttu tarina on, että Beethoven omisti kolmannen, Es-duuri-sinfoniansa Napoleon Bonapartelle, mutta Napoleonin kruunattua itsensä keisariksi hän raaputti raivostuneena omistuksen sinfonian kansilehdeltä ja kirjoitti tilalle ”Sankarillinen sinfonia, sävelletty juhlistamaan suurmiehen muistoa”.
Saksalaiset musiikintutkijat ovat tulleet siihen tulokseen, että kyseinen suurmies on antiikin mytologian Prometheus, joka varasti jumalilta tulen ja lahjoitti sen ihmiskunnalle. Prometheus on ihmisten vapauttaja ja tietoisuuden kirkastaja.
Konsertin johti Tapiola Sinfoniettan konserttimestari Janne Nisonen persoonalliseen, joskus nyrkkeilyä ja jumppaa muistuttavaan tyyliin, joka sai täystehon, iskevän liikevoiman ja sointihehkun irti tutusta orkesterista. Surumarssin raskaiden vyöryjen jälkeen sinfonian kahdessa viimeisessä osassa puhkesi ilmoille riemukas vapauden utopia.