Klassinen / tupla-albumi
Schubert: Pianotriot 1 & 2. Tetzlaff & Tetzlaff & Vogt. Ondine. ★★★★★
Levyharrastajat tuntevat käsitteen definitiivinen levytys, joka on niin tyhjentävä, ettei samasta musiikista uutta levytystä enää tarvita.
Tosiasiassa mitkään sävellykset – varsinkaan Franz Schubertin pianotriojen B-duuri D898 ja Es-duuri D929 kaltaiset mestariteokset – eivät tyhjene yhteen tulkintaan.
Käsitteen ongelmallisuudesta huolimatta julistan definitiivisiksi Christian ja Tanja Tetzlaffin sekä Lars Vogtin levytulkinnat viiltävän kauniista ja traagisista trioista 31-vuotiaana kuolleen säveltäjän viimeisiltä elinvuosilta. Traagisuutta lisää se, että syöpään 51-vuotiaana kuolleelle Vogtille levy jäi viimeiseksi suunnitellusti valmistuneeksi kamarimusiikkitallenteeksi.
Puolet Schubertin traagisuudesta tulee paradoksaalisesti päivänpaisteesta, ylenpalttisesta sulokkuudesta ja huolettomasta keveydestä. Ne ovat kuin tyyni veden kalvo, jonka pelkää rikkoutuvan tumman syvyyden yllä.
Hilpeä matkamies siinä patikoi vihellellen luonnon vehreydessä, mutta kuulijaa kalvaa myötätuntoinen aavistus, etteivät asiat ole hyvin. Vogtin piano kimmeltää aivan pinnassa lähes aineettomasti, mihin Tetzlaffin sisarusten viulu ja sello vastaavat lempeästi hyväillen. Tämä hellästi varjeleva myötätunto on trion musisoinnin suuri ihme.
Schubert on kuuluisa myös traagisesta duuristaan. Sen sinetöivä voima voi olla aavemainen tai kauhistava, etenkin pauhaavan myrskyn kyytiin noustessaan. Tulkinnat eivät kaihda suuriakaan vastakohtia, ja kontrasteja syntyy myös tuplalevyn kahden pääteoksen kesken.
Es-duuri-trion hitaan osan melodia on tunnettu myös elokuvamusiikkina. Alun perin ruotsalaisen kansansävelmän riipaisevuuden Schubert muunsi parilla taikatempulla uudelle tasolle. Finaalista soitetaan alkuperäisversio. Sen pituudesta on irvailtu, että sävellajeja siinä käydään läpi enemmän kuin sävellajeja riittää. Lopullisen traagisen sinetin Schubert painaa tuomalla hitaan osan nostalgisen melodian vielä kolmannen kerran keskelle finaalin huolettomuutta.
Yksiosainen, hidas Notturno D897 on koetinkivi, jonka pysähtyneisyyteen monet esitykset kompastuvat. Trio onnistuu kannattelemaan kuin henkeään pidätellen eleetöntä melodiaa, joka kerää ympärilleen taivaallisia helähdyksiä nousten huipennukseen kuiskaavassa pianissimossa.
Tanakammin jalat maassa pitävät kaksi duoteosta, reippaasti ponnahteleva Rondo D895 viululle ja pianolle sekä sellon melodisella vetovoimalla viettelevä Arpeggione-sonaatti D821.
Klassinen / albumi
Stravinsky: Kevätuhri, Tulilintu. Orchestre de Paris, Klaus Mäkelä. Decca. ★★★
Huimaa vauhtia orkesterimaailman huipulle noussut Klaus Mäkelä levyttää supertähden oikeuksin vakiohittejä. Sibelius-boksin jälkeen vuorossa ovat Igor Stravinskyn Kevätuhri ja koko Tulilintu-baletti. Tulilinnun satumaailman eksoottisessa väreilyssä kuuluvat parhaiten Mäkelän ja orkesterin keskinäinen innoitus ja luottamus. Täyteläisesti soiva tulkinta on kallellaan historialliseen tulosuuntaansa, romantiikkaan ja Rimski-Korsakoviin. Pariisin orkesterin soolosoittajien ja soitinryhmien yksilöllinen väri ja hengitys kukoistavat. Yhdenmukaistuvassa maailmassa raikas poikkeus on Kevätuhrin kuuluisan ylärekisteriin kiristetyn fagottisoolon nasaalisti känisevä sointi.
Kokonaisuutena Kevätuhri jättää lievästi synteettisen ja tehontavoittelussaan latistavan vaikutelman. Hurjistuneiden kevätrituaalien väliin jäävä rauhoittumisvaihekaan ei onnistu kunnolla virittämään mystistä odotusta ennen huipentavaa loppua. Miksauspöydän säätimillä on haukattu liian suuri kakku, kun brutaalista rytmihurmiosta on yritetty saada kaikki tehot irti, mutta silti käyrätorvet on unohdettu taka-alalle.
Klassinen / albumi
Šostakovitš: Kamarisinfoniat op. 49a ja 110a, Pianokonsertto nro 1. Nakariakov, Meerovitch, Deutsche Radio Philharmonie, Inkinen. SWR Music. ★★★★
Dmitri Šostakovitšin omaelämäkerrallisesta, requiem-tyyppisestä jousikvartetosta nro 8 ja aurinkoisimmasta jousikvartetosta nro 1 sovitetut kamarisinfoniat Pietari Inkisen johtama Deutsche Radio Philharmonie soittaa kouraisevan syvästi ja höyhenenkevyesti. Inkinen suosii ääripäitä, hyvin hidasta ja tuulispäänä kiitävää. Kamarisinfonian op. 110a nopea kakkososa polttaa poroksi intensiteetissään. Pianolle ja trumpetille sävelletyn parodisen konserton nro 1 esityksessä myös on paljon hyvää, vaikka sen riehakkuus saakin pianisti Maria Meerovitchin hosumaan hetkittäin liikaa. Trumpetisti Sergei Nakariakov on itse tyylikkyys niin sentimentaalisissa melodioissa kuin terävästi tikkaavissa fanfaareissa.
Nykymusiikki / albumi
Aho: Viulukonsertto nro 2, Sellokonsertto nro 2. Vähälä, Roozeman, Kymi Sinfonietta, Elts. BIS. ★★★★
Kalevi Ahon mittavassa konserttotuotannossa ja ruotsalaisen BIS-yhtiön Aho-projektissa on edetty 2010-luvulla syntyneisiin viulu- ja sellokonserttoihin. Levytekstissä Aho pohtii, kuinka välttää kliseisyys, jos soolostemmassa tyytyy vain vanhastaan koettuihin kädelle hyvin istuviin kuvioihin. Perinteisesti kolmiosaisessa viulukonsertossa nro 2 kliseiden välttely on johtanut huippuvirtuoosiseen soolo-osuuteen, jonka Elina Vähälä soittaa häikäisevän lennokkaasti, puhtaasti ja ilmavasti. Puupuhaltimien kuvioivaan aloitukseen sooloviulu tarttuu niitä laajentaen ja ohueen ilmanalaan kiiveten. Toista osaa leimaavat soolon hauraat huiluäänet. Tanssillinen finaali päättyy huimaan kiihdytykseen.
Tummemman sellokonserton nro 2 viisi yhteen soitettavaa osaa ovat karaktäärikappaleiden luonteisia. Kuin syvästä unesta yllätetty Berceuse on hieno aloitus, ja musiikki pysähtyy useasti salaperäisesti väritettyihin harmonioihin.
Jonathan Roozemanin soitto on verevää ja intensiivistä, oli sitten kyse unenomaisesta pysähtyneisyydestä, kiitävien kuvioiden laukasta tai sormia venyttävistä kaksoisotteista. Olari Eltsin johtama Kymi Sinfonietta on hieno kumppani kummallekin solistille. Muutoin erinomainen äänitys hukkaa avaruutta painottaessaan joitakin orkesteritekstuurin yksityiskohtia.