Maalauksia
Jukka Mäkelä 21.5. saakka Sara Hildénin taidemuseossa (Särkänniemi, Tampere). Avoinna ti–su 10–18.
Tampere
Taidemaalari Jukka Mäkelä (1949–2018) oli keskeinen vaikuttaja siinä sukupolvessa, joka mullisti suomalaisen maalaustaiteen 1980-luvun taitteessa ja kytki sen ajankohtaisiin kansainvälisiin virtauksiin. Hänen tärkein innoittajansa oli suomalainen luonto ja etenkin talviset kuukaudet. Maalaaminen oli hänelle maaliaineilla tapahtuvaa improvisaatiota, jossa ympäristöstä saadut virikkeet sekoittuivat maalausten itsensä esittämiin vaatimuksiin.
Mäkelän retrospektiivi kokoaa yhteen hänen teoksiaan viideltä vuosikymmeneltä. Kaksi Helsingin Sanomien kriitikkoa katsoi näyttelyä yhdessä. Timo Valjakka on seurannut Mäkelän työskentelyä pitkään, Sanna Lipposelle tämä on ensimmäinen laaja Mäkelän taiteen katselmus.
Maisema-nimisiä maalauksia, 1988, joilla Jukka Mäkelä osallistui Venetsian biennaaliin 1988. Yksityiskokoelma.
Timo Valjakka: Sanna, sinä et ole nähnyt Jukka Mäkelän maalauksia tässä laajuudessa aikaisemmin. Mitä sinulle tulee mieleen tästä näyttelystä?
Sanna Lipponen: Vaikka maalaukset ovat abstrakteja, ne välittävät vahvoja vaikutelmia siitä, miten monenlaista esimerkiksi talven valo tai vaikkapa lumi voi olla. Luulen, että tulen katsomaan maailmaa jonkin aikaa Jukka Mäkelän silmin ulkona liikkuessani.
Minusta näyttely tarjoaa hyvän katsauksen Mäkelän tuotantoon ja hänen ilmaisunsa uudistumiseen eri aikoina. Hän tutki maalaamalla paitsi maiseman rakennetta ja kokemusta siitä myös materiaalia, muotoa ja väriä.
Valjakka: Jokainen vuosikymmen on näyttelyssä saanut oman huoneensa, mikä auttaa hahmottamaan Mäkelän taiteen vaiheita.
Jukka Mäkelän varhaisissa maalauksissa lumi ja talvi ovat vahvasti läsnä, aika marraskuusta maaliskuuhun. Teokset keskittyvät silmän havaintoon ja optisiin ilmiöihin kuten häikäisyyn. Ne ovat huolellisesti suunniteltuja ja toteutettuja. Vasta 1980-luvulla niissä nousevat esiin hänelle sittemmin ominainen ilmaisun kokonaisvaltaisuus ja spontaanius.
Lipponen: 1980-luvulle tultaessa tapahtuu tosiaan hurja muutos: 1970-luvun maalauksissa, kuten Muisto (1978), säännönmukainen rytmi rakentuu näkyvissä olevan ruudukon varaan, kun taas 1980-luvulle siirryttäessä muodot vyöryvät vapaina. Myöhemmin mukaan tulee rikkaita syvyysvaikutelmia: esimerkiksi 1990-luvun Asetelma-sarjan teoksissa hiilellä piirretyt viivat kelluvat välillä kuin oksat lumella, välillä katoavat utuun.
Jukka Mäkelä: Muisto, 1978, akryyli kankaalle. Heinon taidesäätiö.
Valjakka: 1980-luvulta lähtien Mäkelä myös maalasi koko keholla. Silmän havaintoon sekoittui erilaisia taktiilisia, ikään kuin ihon kautta välittyviä aistimuksia. Maalaukset eivät enää olleet kuvia maisemasta, vaan maisemia itsessään. Koska ne ovat hyvin suuria, niiden edessä ollaan ikään kuin maiseman sisällä.
Hän sanoi usein, että maisema ei ole vain se, mitä me näemme edessämme. Maisemaa ovat myös kaikki päämme päällä ja jalkojemme alla, mustat oksat taivasta vasten ja jäiset lammikot metsäpolulla.
Lipponen: Tunnistan ajatuksen maisemassa olemisesta. Onko maa – tai lumi – kovaa vai pehmeää? Upottaako se, litiseekö tai ritiseekö se? Yhden teoksen äärellä tuntui siltä, että haluaisin uida siinä, toinen tuntui vyöryvän päälleni kuin koski. Joskus maalauksen pinta on autereisen ilmava, joskus kova kuin kallion jäkäläinen kylki. Mäkelällä oli selvästi poikkeuksellinen maiseman ja materiaalin taju.
Valjakka: Mäkelän materiaalitietoisuus on ehkä suomalaisista maalareista laajin ja monipuolisin. Maali on välillä paksua massaa, välillä ohutta, valuvaa ja läpikuultavaa. Kun tähän vielä yhdistetään kymmenet tavat levittää maalia, ilmaisun asteikko laajenee valtavaksi. Silti kyseessä eivät ole efektit niiden itsensä vuoksi. Kaikella on suhde teosten sisältöön.
Asetelma-sarjan teoksia 1990-luvulta.
Lipponen: Kahdeksanmetrisen Venezia-teoksen (1986) äärellä välittyy hyvin fyysinen tunne siitä, miten työlästä on liikutella ympäriinsä maalia, velloa sen seassa. Enkä voi olla ajattelematta sitä, miten haastavaa on hallita niin suurta pinta-alaa siten, että se säilyttää elävyytensä tasapainoisena kokonaisuutena. Kaikki toimii, katsoo maalausta miltä tahansa etäisyydeltä tai suunnalta.
Vaikka Jukka Mäkelä viihtyi työhuoneellaan, hän oli myös kosmopoliitti, joka seurasi tarkasti nykytaiteen tapahtumia. Hän matkusti paljon ja esiintyi lukuisissa kansainvälisissä näyttelyissä kuten Venetsian biennaalissa 1986 ja 1988. Hän myös osallistui teoksillaan siihen keskusteluun, jota maalaustaiteesta etenkin 1980-luvulla käytiin.
Jukka Mäkelä työhuoneellaan Vantaan Länsimäessä 1978.
Valjakka: Näen Mäkelän taiteessa yhteyksiä enemmän amerikkalaisen abstraktin ekspressionismin suuntaan kuin eurooppalaiseen informalismiin. Hän ei kuvannut sisäisiä myllerryksiään, vaan halusi välittää kokemuksiaan luonnosta ja sen kauneudesta.
Lipponen: Näin juuri. Hänen kohdallaan kyse on pikemminkin maalin myllerryksistä. Pidän häntä tuotteliaana, työteliäänä ja uteliaana taiteilijana. Maiseman ja sen muutosten tarkkailu vaatii aikaa, avoimuutta ja herkkyyttä – samoin kuin taiteessa tapahtuvan liikehdinnän seuraaminen.
Jukka Mäkelän kaltaiselle taiteilijalle valmiit teokset olivat vain jäävuoren huippu. Niiden takana näkymättömissä on valtava määrä työtä, kokeiluja, yrityksiä ja erehdyksiä. Maalausprosessi oli hänelle äärimmäisen tärkeä. Hän meni työhuoneelleen joka päivä, ja jos työ ei sinä päivänä sujunut, hän siivosi tai teki jotain muuta. Hän halusi olla maalaustensa kanssa, valmiina siltä varalta, että ne yhtäkkiä ehdottavat jotakin. Ja vaikka hän oli hyvin tuottelias, hän oli äärimmäisen tarkka sen suhteen, mikä pääsi ulos työhuoneesta.
Lipponen: Kurkistuksen jäävuoren laajuuteen tarjoaa Tina Cavénin videodokumentti, jossa Mäkelä kertoo työstään ja jossa myös näemme hänet työssä. Museoon on myös tuotu hänen välineitään: erikoisia, itsetehtyjä siveltimiä, pensseleitä ja jatkovarsia, hiiliä ja liituja, jotka myös kuvaavat hänen uteliaisuuttaan. Maalaukset ovat syöneet vaikka mitä!
Jukka Mäkelä: Asetelma, 1993. Akryyli ja hiili kankaalle. Sara Hildénin säätiö.
Valjakka: Mäkelä sekoitti maaleihinsa lisäaineita, hiekkaa ja alumiinia ja maalasi kerran myös punaviinillä ja oliiviöljyllä. Mutta ennen kaikkea hän sekoitti maalauksiinsa kaiken kokemansa ja näkemänsä. Vaikka hän teki paljon luonnoksia ja valokuvasi ahkerasti, hän ei vienyt tätä materiaalia työhuoneeseensa. Siellä kaikki tapahtui muistin ja mielikuvien ohjaamana. Ja vaikka hänen maalauksensa ovat abstrakteja, me tunnistamme mistä ne kertovat, koska niiden lähtökohdat ovat meidän yhteisessä todellisuudessamme.
Jukka Mäkelä: Cernin kiihdytin, 2008–15, akryyli ja hiili kankaalle. Kansallisgalleria, Nykytaiteen museo Kiasma.
Lipponen: Nämä havainnot ja vaikutelmat todellisuudesta ovat se katkeamaton lanka, joka kulkee koko prosessin ja näyttelyn läpi. Siihen kuuluu kaikki tuo ajattelu ja tekeminen vaiheineen ja välineineen, ja sitten siinä on mukana myös koko keho niin, että muotokieli ja liikekieli sekoittuvat toisiinsa. Esimerkiksi Cernin kiihdytin -maalauksen (2008–15) kehämäisiä muotoja on mahdoton nähdä muulla tavalla kuin vinhana liikkeenä.
Palaan vielä siihen, miten erään maalauksen kohdalla satuin katsomaan ylös, ja näin verhoilla himmennetyn maiseman ikkunan takana. Puiden oksat erottuivat silhuetteina ja liikkuivat hiukan. Näkymä soi kauniisti alla olevan maalauksen muotojen kanssa.
Tässä näyttelyssä teokset, museon arkkitehtuuri ja näkymät Näsijärvelle ovat täydellisessä dialogissa keskenään. Kevättalven lumi ja valo, sisällä ja ulkona.
Valjakka: Olen varma, että Mäkelä olisi ollut onnellinen, jos hän olisi nähnyt teoksensa tässä museossa ja juuri tähän aikaan vuodesta. Lehdettömät puut ja risukot piirtyvät lunta ja taivasta vasten aivan samalla tavalla kuin mustat hiiliviivat piirtyvät maalauksissa.
Oikaisu 7.4. kello 22.37: Korjattu kuvatekstistä nimi Jukka Mäkeläksi.