Helsingin Sanomissa julkaistiin maaliskuun lopulla juttu paavi Franciscuksesta ja hänen muhkeasta toppatakistaan. Kyse oli Midjourney-tekoälyohjelman luomasta kuvamanipulaatiosta: oikeasti vaatimatonta elämäntapaa korostavaa paavia ei ollut kuvattu pröystäilevä rotsi päällään.
Valokuvia on kuitenkin muokattu ja manipuloitu jo kauan ennen tekoälyohjelmia, toistasataa vuotta – myös Suomessa.
Suomen valokuvataiteen museoon Kaapelitehtaalle avattiin tammikuun lopulla avattu pysyvä Etsin-näyttely, josta pieni osa on omistettu suomalaisten valokuvien lavastamisen ja kuvamanipulaation historialle.
Se historia onkin pitkä ja kärynkatkuinen.
I.K. Inha ehdotti runonlaulajaveljeksille heille vierasta soutuasentoa.
Eräs varhaisimmista näyttelyssä olevista valokuvista on ”suomalaisen valokuvauksen suuren mestarin” ja ”autenttisen kansanperinteen tallentajan” I.K. Inhan ottama otos Jamasen veljeksistä runoa laulamassa. Ja onhan kuva hieno: samaan aikaan taiteellinen ja informatiivinen.
Vahinko vain, että vuonna 1894 otetusta kuvasta on autenttisuus kaukana. Näyttelyn kuvatekstin mukaan Jamaset olivat kyllä kuuluisia runonlaulajia, mutta kuvassa oleva vastakkainen soutuasento oli Inhan heille ehdottama ja veljeksille täysin vieras.
Muissakin kuvissaan Inha käsitteli todellisuutta silloin tällöin luovalla tavalla. Esimerkiksi hylkeenmetsästystä esittävässä kuvassa hyljeparkaa esittää myttyyn taiteltu talvitakki.
Hylkeenpyytäjä tähtäilemässä talvitakkia.
Innovatiivisella hyljekuvallaan Inha ennakoi Suomen kenties kuuluisinta luontokuvaskandaalia vuodelta 1981. Tuolloin kuvaaja Kari Soveri voitti Vuoden luontokuva -palkinnon poikkeuksellisen hurjalla susikuvallaan. Myöhemmin paljastui, että kuvan susi oli täytetty. Tapaus johti siihen, että Soveri erotettiin luontokuvaajien yhdistyksestä.
Vuosituhannen vaihteessa paljastui toinen suurta julkisuutta saanut tapaus: kunnioitettu luontokuvaaja Hannu Hautala oli asetellut kuvamanipulaatiolla kaksi pesästään hyppäävää telkänpoikasta samaan kuvaan, vaikka oli kuvannut poikaset eri aikaan.
Museon teostekstin mukaan Soverin susikuva julkaistiin Erä-lehdessä vuonna 1981. Lehdessä ei ollut mainintaa siitä, että susi oli täytetty.
Valokuvauksen alkuaikoina 1800-luvulla tarve kuvamanipulaatioon lähti usein vajavaisesta teknologiasta. Valokuvataiteen museon viestintäasiantuntija Jaakko Laasasen mukaan yksi tunnettu ongelma oli pilvien tallentaminen kuvaan. Lasinegatiiveille kuvattaessa taivas valottui usein hyvin vaaleaksi, eivätkä pilvet erottuneet sitä vasten.
Kuvaajat eivät tyytyneet kuitenkaan tylsän valkoisiin taivaisiin, vaan keksivät, että vedostusvaiheessa maisemakuviin saattoi lisätä pilviä erillisistä pilvinegatiiveista. Myöhemmin pilvinegatiiveja ei edes tarvinnut tehdä itse, vaan niitä myytiin valokuvaajille, kuten mainos 1920-lukulaisesta valokuvaustarvikekatalogista osoittaa.
1900-luvun alkupuolella valokuvakaupasta saattoi ostaa pilvinegatiivejä.
näyttelyn 1900-luvun puolivälin valokuvat vihjaavat myös sen aikaisten tekijöiden suhtautuneen nykyistä rennommin kuvamanipulaatioon. Esimerkiksi kesällä 1963 toimittaja Isto Lysmä raportoi Elvis Presleyn Helsingin-vierailusta. Todistusvoimaisen oloisessa kuvassa maailmantähti tutkii Rautatieaseman edustalla karttaa yhdessä poliisin kanssa.
Todellisuudessa kuva oli tehty leikkaamalla ja liimaamalla tuntematonta turistia esittävästä valokuvasta ja kansainvälisen kuvatoimiston Elvis-kuvasta. Alkuperäiset negatiivit löytyivät myöhemmin valokuvaamo Foto Jatan arkistosta.
Sen verran Lysmä selustaansa varjeli, että lopetti artikkelinsa lukijalle suunnattuun valintatehtävään. ”Yliviivatkaa toinen vaihtoehto: Uskon / En usko”, siinä sanottiin.
Elviksen pää on saatu asetettua tarkasti tuntemattoman miehen harteille.
Alkuperäisessä kuvassa esiintyvän miehen henkilöllisyys ei ole tiedossa.
Sitten on tietysti sotakuvien historia epätotuuksineen. Ukraina ja Venäjä kiistelevät parhaillaan Bahmutin valloituskuvien aitoudesta, ja myös Suomessa valokuvaus on ollut osa propagandatoimintaa.
Talvisodassa tiedotuskomppaniassa kuvaajana palvellut Otso Pietinen on kertonut, että ”näyttävimmät sotakuvat” olivat harjoituksissa kuvattuja lavastettuja tilanteita.
Siviilissä mainosvalokuvaajana tunnettu Pietinen oli selvästi kiinnostunut myös kuvamanipulaation mahdollisuuksista. Valokuvataiteen museon arkistosta löytyneessä kuvassa hän kuvan nimen mukaan vääntäisi kättä itsensä kanssa.
Otso Pietinen: Väännänpä kättä itseni kanssa, 1941–1944.
Suuri osa nykyisistä tekoälyllä tehdyistä kuvamanipulaatioista kohdistuu poliitikkoihin ja muihin julkkiksiin. Samaan aikaan paavin toppatakki-feikin kanssa ilmestyi myös Donald Trumpin pidätyksestä kertovia kuvia. Kuten tiedettyä, aihe oli todellinen, mutta kuva ennenaikainen ja väärennös.
Myös suomalaisen valokuvauksen historiasta löytyy esimerkkejä poliitikkoihin kohdistuvista kuvamanipulaatioista. Niistä ehkä kuuluisin on Kaius Hedenströmin kuvaama Yksinäinen Kekkonen (1974). Alkuperäisessä kuvassa Urho Kekkosen takana istuvat Ahti Karjalainen ja Kalevi Sorsa, mutta Ilta-Sanomissa julkaistussa kuvassa heidät on häivytetty mustalla teipillä olemattomiin.
Tiettävästi lehden kuvatoimituksen tarkoitus ei ollut poistaa tunnettuja poliitikkoja historiankirjoituksesta (kuten esimerkiksi Neuvostoliitossa usein tapahtui) vaan korostaa presidentin tuntemaa yksinäisyyttä Sylvi Kekkosen kuoleman jälkeen.
Hedeström voitti kuvallaan Vuoden lehtikuva -kilpailun.
Kaius Hedenströmin alkuperäisessä kuvassa Kekkosen takana istuvat Ahti Karjalainen ja Kalevi Sorsa.
Manipuloitu kuva. Valokuvataiteen museon näyttelytekstin mukaan Ilta-Sanomien kuvatoimitus poisti Karjalaisen ja Sorsan kuvaajan luvalla lehdessä julkaistusta kuvasta.
Hesarin sivuilla valokuvien manipuloinnista on keskusteltu kiivaastikin vuosikymmenten aikana. Eräs kiinnostava analyysi löytyy vuodelta 1990. Tuolloin tamperelainen vapaa toimittaja Janne Seppänen kysyi esseessään, voiko manipuloitu valokuva esittää todellisuutta tarkemmin kuin koskematon.
Esimerkkinä hän mainitsee kollaasin, jossa USA:n presidentti Richard Nixon leijailee napalmin polttamien vietnamilaislasten yläpuolella.
”Kuvan vaikutuksen aikaansaaminen olisi tuskin onnistunut pitäytymällä koskemattomaan kuvaan”, Seppänen kirjoittaa.
Autenttisten kuvien todistusvoimaan Seppänen suhtautui skeptisesti. Hän arvioi, että ”nykyisyys on räjähtänyt uskomattomaksi kuvien kaleidoskoopiksi”, jossa kaikki on lopulta vain kuvallista massaa. ”Mitään ei voida manipuloida, koska kaikki on jo manipuloitua”, hän kirjoitti vuonna 1990.
Kirjoituksensa jälkeen Seppänen on erikoistunut visuaalisen journalismin, valokuvan ja mediayhteiskunnan tutkimiseen, ja hänestä on tullut merkittävä hahmo alan asiantuntijana. Uransa aikana hän on työskennellyt professorina sekä Taideteollisessa korkeakoulussa että sittemmin Tampereen yliopistossa.
Mitä professori nyt ajattelee väitteistään?
Seppänen kertoo yhä allekirjoittavansa suurimman osan yli 30 vuotta vanhasta tekstistään. Hänen mielestään nykyään on yhä aiheellisempaa kysyä, millaisille oletuksille valokuvan todistusvoima perustuu.
”Silloin kuvioon astuu mukaan aivan normaali faktantarkistus, kuten esimerkiksi kuvan alkuperän selvittäminen”, hän toteaa.
Toinenkin Seppäsen kirjoituksessaan esittämä ajatus kiinnostaa. Vuonna 1990 hän löysi perinteisen valokuvan aseman murenemisesta erään yllättävän myönteisen puolen. Tuolloin hän arveli valokuvan kuvitellun todistusvoiman heikkenemisen johtavan sen mahdin terveeseen horjumiseen.
”Kenties kuvien katsojat alkavat epäillä valokuvaa yhtä paljon kuin päivän vanhaa ranskanleipää ja laskevat valokuvan jalustalta kuvaksi muiden kuvien joukkoon. Jos näin käy, niin heikoille joutuvat ne, jotka jaksavat yhä marista ’valokuvan vähäisestä arvostuksesta’. Ehkä todellinen ongelma on tasan päinvastainen: valokuvaa on arvostettu aivan liikaa”, Seppänen kirjoitti esseessään.
Tätäkin raflaavaa lausuntoa professori pitää yhä ajankohtaisena.
”Kirjoitin tuon aikoinaan, kun kyllästyin jatkuvaan narinaan valokuvan kehnosta arvostuksesta, josta niin kuvajournalistit kuin taidevalokuvaajatkin olivat huolissaan omilla tahoillaan. Ei valokuvaa tarvitse arvostaa sen enempää kuin mitään muutakaan visuaalista mediaa. Tärkeintä on tajuta, millaisesta visuaalisesta lajityypistä on kysymys.”
”En usko perinteisen valokuvan renessanssiin. Jos se tarkoittaa valokuvan kyseenalaistamattoman totuuden paluuta, luoja meitä aidolta valokuvalta varjelkoon.”
Jutussa on käytetty lähteenä muun muassa Helsingin Sanomien ja Ilta-Sanomien juttu- ja kuva-arkistoa, Suomen valokuvataiteen museon arkistoa sekä museon viestintäasiantuntija Jaakko Laasasen blogitekstiä.
Oikaisu 9.4. kello 14.14: Urho Kekkosen puolison nimi oli Sylvi Kekkonen, ei Vieno Kekkonen, kuten tekstissä aiemmin virheellisesti luki.
Oikaisu 9.4. kello 14.30: Korjattu valokuvaaja I.K. Inhan etunimikirjaimet oikeiksi. Ne olivat aiemmin kirjoitettu virheelliseen muotoon J.K.
Oikaisu 11.4 kello: 14.00 Kari Soveri ei voittanut susikuvalla Vuoden luontokuva -kilpailua. Pietisen kuvassa kättä väänsi itsensä kanssa Otson veli Matti, ei kuvaaja itse.