Klassinen
Helsingin kaupunginorkesteri johtajana Jukka-Pekka Saraste Musiikkitalossa keskiviikkona 5. huhtikuuta. Solistina Paavali Jumppanen, piano. – Hilli, Lutosławski, Nielsen.
Konkarisäveltäjät muistavat vielä ajan, jolloin korostettiin musiikin absoluuttisuutta.
Nuorempi säveltäjäpolvi kertoo vaikutteistaan ja ohjelmallisista tavoitteistaan siihen verrattuna avoimesti. Niinpä Sebastian Hillin (s. 1990) Peach kuvastaa säveltäjän mukaan ”kuumaa kesäpäivää” ja ”kirkasta välkettä”, joka ”täyttää kehon mielihyvällä”.
Hän kuvailee myös, kuinka teos ”säteilee hellävaraisuutta, painottomuutta, aistikkuutta ja mehukkuutta. Intiimi ja herkkä hetki ottaa muodon ja tilan, jossa asioilla on aikaa kypsyä”.
Onpa runollista, mutta musiikki kertoi tässä esityksessä mielestäni ihan muuta!
Onko jopa niin, että säveltäjä tekee ihmiskokeita ja haluaa kokeilla, kuulevatko kuulijat hänen musiikissaan hänen ohjelmatekstiään, vaikka itse musiikki on sille paikoin päinvastaista?
Jos kontrabassojen pizzicatot merkitään soitettavaksi kovaa (forte), niin kyllähän Jukka-Pekka Saraste ja Helsingin kaupunginorkesteri pitävät huolen, ettei riuhdonta ”hellävaraiselta” kuulosta.
Ja kun säveltäjä vaatii tahdista toiseen pikavauhtia vuoroin hyvin hiljaista ja hyvin voimasta dynamiikkaa, vaikutelmaksi voi nousta nykivä rytyytys eikä mikään ”intiimi ja herkkä”.
Toki yhdeksän minuutin teoksessa on myös suvantoja ja vähemmän äärimmäistä dynamiikan vaihtelua. Mutta päällimmäinen vaikutelmani oli repivyys. Kuulin myös väliaikakommentin, jonka mukaan teos ”kuvasi hyvin rikkinäistä aikaamme”.
Samalla teos todistaa Hillin suuresta lahjakkuudesta, onhan se jäntevää ja vitaalia musiikkia.
Musiikin voima todistettiin myös sillä, että Peach ylitti säveltäjän oman teoskuvauksen.
Witold Lutosławski käytti tarkoin kontrolloimaansa aleatorisuutta eli tietynlaista sattumanvaraisuutta myös pianokonsertossaan vuonna 1987.
Kapellimestari ei johda ad libitum -osuuksia, joissa jokainen soittaa sinänsä tarkasti merkityn osuutensa ”kuin itsekseen ilman koordinointia muiden kanssa”. Vain näin säveltäjä sai näihin kohtiin haluamiaan ”joustavia tekstuureja” ja osin sattumanvaraista rytmiikkaa.
Ehkä oleellisempaa on säveltäjän valtava osaaminen, sointiaistin herkkyys ja orkesteriosuuden modernismin yhdistäminen pianistiseen perinteeseen Chopinista Debussyyn ja mielestäni myös Olivier Messiaeniin.
Paavali Jumppanen esitti Witold Lutosławskin pianokonserton nyt ensimmäistä kertaa.
Teos tuntuu yhä keskeisemmältä 1900-luvun pianokonsertolta, ja käsiohjelman mukaan Paavali Jumppanen esitti sen ensimmäistä kertaa. Hyvin meni, tietysti. Herkät ja hiljaiset kohdat olivat erityisen sisäistyneitä.
Ylimääräinen oli Chopinin Berceuse, ja Jumppanen esitti meditatiivisen kehtolaulun variaatiot kypsästi ja hellästi. Se oli hyvä kontrasti uran varhaisvuosien robustimpaan otteeseen.
Jos Hilli oli avoimen ohjelmallinen ja Lutosławski puhui pianokonsertostaan vain musiikillisen termein, Carl Nielsen oli viidennessä sinfoniassaan näiden lähestymistapojen välissä.
Hän ei antanut sinfonialle varsinaista ohjelmaa, mutta puhui kyllä epämääräisten ja valppaiden voimien, unelmien ja tekojen sekä passiivisuuden ja aktiivisuuden eroista.
Sinfonia on helppo nähdä myös hyvän ja pahan sekä rakentavien ja tuhoavien elementtien kamppailuna. Toisteinen pikkurumpu nähdään tuhoavana elementtinä vähän kuin Dmitri Šostakovitšin Leningrad-sinfoniassa myöhemmin.
Nielsenin vuoden 1922 mestariteos osuu maailmansotien väliin. Vaikka hyvä voittaa väliaikaisesti, uuden tuhon siemenet ovat jo kuultavissa.
Tämän kaiken HKO toteutti tulevan ylikapellimestarinsa Jukka-Pekka Sarasteen kanssa rinta rottingilla ja usein perin roimalla volyymillä, mihin Nielsenin esitysmerkinnät antoivat täydet mahdollisuudet.
Samalla esimerkiksi ensimmäisen osan lopettava Anna-Maija Korsimaan klarinettisoolo oli esimerkillisen herkkä ja sielukas.
Voit palata konsertin tallenteeseen tämän linkin takaa.