Metalli / Albumi
Metallica: 72 Seasons. Blackened. ★★
Metallican tosifanit ovat maailman anteeksiantavaisimpia. Tai ainakin hyviä keksimään selityksiä.
Aina kun yhtye on julkaissut kehnomman levyn, fanit ovat saivarrelleet, kuinka Metallican ei tarvitsisi tehdä enää yhtäkään studioalbumia.
Tällä he yrittävät kai sanoa, että meidän pitäisi olla kiitollisia jokaisesta Metallica-levystä. Maailman suurimman metallibändin harmaantuneet miljonäärit voisivat mennä studion sijasta vaikkapa golfaamaan, mutta silti he tekevät meille uutta musiikkia, ihan vain rakkaudesta lajiin.
Selittelyille on ollut tarvetta, sillä 1980-luvun klassikkolevyjensä jälkeen Metallica on julkaissut lähinnä keskitien faija-hardrockia ja mitä ikinä St. Angerin (2003) ostarimetallipelleily yrittikään olla.
Edellisellä studiolevyllään Hardwired...to Self-Destruct (2016) yhtye kokeili sentään jonkinlaista paluuta thrash metal -juurilleen. Samaa on sanottu tuoreesta 72 Seasons -albumista, eikä vähiten siksi, että Metallica itseplagioi levyn ensisinglellä debyyttilevynsä kappaletta Hit the Lights.
Väitteet paluusta Kill 'Em Allin (1983) tunnelmiin ovat kuitenkin pötypuhetta. Ankeasti nimetyssä 72 Seasons -levyssä ei ole mitään niistä elementeistä, jotka tekivät Kill 'Em Allista klassikon: ei asennetta, ei aggressiota, ei karheutta, ei kekseliäisyyttä, ei vauhtia eikä vaarallisia tilanteita.
Kaikista lannistavinta 72 Seasonsissa on sen totaalinen epäluovuus, ellei jopa suoranainen välinpitämättömyys. Tuntuu, kuin bändi olisi tehnyt levyn autopilotilla ilman, että se on edes yrittänyt haastaa mielikuvitustaan – joskin sillä erotuksella, että kappaleet ovat keskiverto-Metallicaa hengettömämpiä ja Kirk Hammettin kitarasoolot huonompia.
Ideoiden puutteesta kertoo sekin, että bändi kierrättää monessa biisissä vanhoja riffejään. Joskus niidenkin keksiminen on ollut työn ja tuskan takana: esimerkiksi Lux Æterna hyödyntää samaa riffiä miltei läpi kappaleen, ja If Darkness Had a Son on vain yksi monista biiseistä, joilla Lars Ulrich hakkaa iänikuista bassorumpu-virveli-bassorumpu-virveli-kuviotaan.
Kaupallisen musiikin tekemisessä ei ole sinänsä mitään vikaa. Nyky-Metallican ongelma kuitenkin on, että se yrittää miellyttää samanaikaisesti sekä vanhoja fanejaan että kevyempään stadionrockiin orientoituneita uudempia kuulijoitaan.
Lopputulos on väkinäinen 77-minuuttinen nostalgiayritelmä, jossa on vähän liikaa duuria ja pakotettua päänheilutusta, sekä aivan liikaa jamisessioiden jämäpaloilta kuulostavaa keskitempoista firmarokkausta.
St. Anger ja Lou Reedin kanssa tehty Lulu (2011) olivat sentään rohkeita rimanalituksia. 72 Seasonsissa ei ole mitään uutta, muttei myöskään mitään klassista.