Rap, pop / albumi
Paperi T: Joka päivä jotain katoaa. Johanna / Universal. ★★★★
Kolmas sooloalbumi on merkittävä askel. Toinen levy kommentoi väistämättä debyyttiä, mutta kolmannella tulisi jo syntyä kokonaan uudelleen. Kolmen kokonaisuus on myös helppo nähdä trilogiana, joka kiteyttää yhden aikakauden.
Paperi T:n musiikin keskiössä on ollut Malarian pelko -menestysdebyytistä (2015) asti tietoisen kiusoitteleva huojunta ironian ja vilpittömyyden välillä. Korkeakulttuuriviittauksista ja itseinhosta humaltunut hahmo muuttui Kaikki on hyvin -kakkoslevyllä (2018) jo hieman pudotetummaksi. Silti kyynisyys oli ylitsevuotavuudessaan osoittelevaa, jonkinlaista itseironisen performanssin ironisointia. Paperi T:n kohdalla on tehnyt mieli kysyä, voiko rappiotaiteilijamyytin todella purkaa vain hankalalla kaksoiskierteellä – itseään äänekkäästi halveksivaa älykköä halveksimalla?
Joka päivä jotain katoaa on edeltäjiään vakavampi ja lakonisempi kokonaisuus, jossa toteavuus korvaa uhittelun. Koko soolotuotantoa läpileikannut kuoleman ja kuolevaisuuden teema kaivetaan pintaan ja riisutaan enimmästä vertauskuvallisuudesta.
Malarian pelko -levyllä kuolemakuvasto lainasi gangsta rapista ja Ruger Hauer -kokoonpanon ajoista (”Joko reikä tai kruunu sun päätä pukee”). Toisen levyn iva kohdistui taiteilijan itsesääliin, jossa glamour-klisee ”kuolema hotellissa” vertautuu oman taiteellisen vaikutusvallan rajallisuuden ymmärtämiseen (”Me kuollaan nuorena tai ainakin niin luvataan”).
””Isä muuttuu käsitteeksi ja muotoilee niin aikaa kuin mieheyttä.”
Uudella levyllä kuolema on karu, absoluuttinen tapahtuma. Se liittyy omaan vanhenemiseen, lapsuudesta irtautumiseen ja elämän ärsyttävään haurauteen. Ytimessä on kuoleman yhtä aikaa yleismaailmallinen ja yksityinen luonne. Käsittely on korostetun banaalia: ”Tulee se hetki, kun ikuisuudest luovut / ja kaikki näyttelijät lempileffoissa on kuollu”.
Levyltä julkaistu single Muuttolinnut, rantahiekkaa, kertoo isän kuoleman julmasta arkisuudesta. Haikeassa radiohitissä vierailevan Pariisin kevät -yhtyeen Arto Tuunelan kuulas ääni helkkyy lohtua ja antikliimaksia. Kappaleessa on sama pohjavire kuin edellislevyn Suuressa tragediassa – suurin kipu on samalla pienintä ja tavallisinta, elämä ihan kivaa ja ohimenevää. Aiempi kovuus korvautuu kuitenkin elämisen perustavalla ristiriidalla, jonka toteaminen lähenee jo hellyyttä, kuten kappaleessa Sä tuut unohtuu:
”Sä oot tärkee, sä tuut unohtuu”.
Aihetasolla Joka päivä jotain katoaa on miltei melankolista suomipoppia keski-ikäistymisen kitkasta. Kappaleet ovat keskimäärin noin kolmeminuuttisia ja useimmissa on popin tarttuva rakenne. Kuoleman käsittelyssä levy vertautuu ohuelti myös Paperi T:n entisen yhtyetoverin Pyhimyksen levyyn Tapa poika (2018). Molemmissa isä muuttuu käsitteeksi ja muotoilee niin aikaa kuin mieheyttä.
Albumin on tuottanut Miikka Koivisto yhdessä Artturi Tairan ja Samuli Kukkolan kanssa. Tuotanto on viime aikojen suomenkieliselle elektropopille tyypillistä miksauksella poukkoilua, katkoksellisuutta ja minimalismia. Osassa kappaleista on ilahduttavaa raakaa instrumentaalisuutta, jossa soittimien omaa akustiikkaa ei ole hiottu pois.
Kuolemasta levy onnistuu tavoittamaan selittämättömän ja jokapäiväisen sävyt. Sama räpin ja itsen kommentointi, jolla Paperi T on ennenkin ivannut kirjoittavaa minäänsä, kohdistuu nyt ennen kaikkea sanojen riittämättömyyteen kuolemassa.
”Pue asioita sanoiksi tai riisu niitä / kaikkiin lauluihin ei riimit riitä”
Levyn ensimmäinen ja viimeinen kappale peilaavat toisiaan aihe- ja säetasolla. Avausbiisi Missä pauhaa lyhyen, täyteen ahdetun luupin voimalla, kun taas Ehkä liikkuu levottomassa, nousevassa duurissa kuin jokin uutuuttaan uhkarohkea ja paljas. Levyn kehärakenne kertoo lopulta enemmän elämästä kuin kuolemasta, mutta tekee sen Paperi T:lle ominaisella, vinosti herkällä tavalla.
Oikaisu 19.5. kello 18: Levyn avauskappale on nimeltään Missä, ei Mitä, kuten arviossa luki aiemmin virheellisesti.