Romaani
Anu Patrakka: Arvoton. Otava. 309 s.
Anu Patrakka (s. 1966) on viihtynyt kymmenisen vuotta Portugalissa. Poliisiromaaneja hän on siellä kirjoittaen julkaissut nyt seitsemän. Arvottoman tapahtumat sijoittuvat edelleen Porton kaupungin seuduille Pohjois-Portugalissa.
Keskushenkilöään Patrakka on vaihtanut. Aiemmin pääosassa oli ujonpuoleinen rikosetsivä Rui Santos, mutta hänen jälkeensä näyttämölle ilmaantuu Nelson Monteiro. Monteiro on entinen lissabonilainen huumepoliisi, jonka ensimmäisistä päivistä Porton poliisin henkirikososaston pomona Arvoton lähtee liikkeelle.
Uusi romaanisarja, uusi väkivallan virkamies.
Monteirokaan ei ole mikään rymyeetu. Poliisi asuu vanhan isäpappansa kanssa ja teitittelee tätä kohteliaasti. Keski-iässä koettu avioero painaa vielä toveittain Monteiron mieltä, mihin uuden työn ja ympäristön pitäisi tuoda vastalääkettä.
Atlantin rantahiekalta löydetään miehen pää muovisäkissä. Monteiron osaston tutkimustyö alkaa mutta käy junnaamaan paikallaan. Vainaja on ilmeisesti eteläaasialaista halpatyöväkeä, jota kiertelee seudun hedelmätarhoilla kausitöiden varassa – vähän kuin John Steinbeckin Vihan hedelmien ajanmukaistettuna versiona.
Monteiron epävarmuus väkivaltatutkijana korostuu, turhan alleviivatustikin. Samoin käy selväksi hänen alkukitkansa naiskollega Ana Torresin kanssa, joka virantäytössä on hävinnyt Monteirolle. Poliisidekkarien tutumpia sivumakuja.
Anu Patrakka
Kertomukseen nivoutuu keskeisesti suomalainen nainen, Emilia Karivaara. Linkkinä on Aran-niminen siirtotyöläinen Bangladeshista, ja tavattuaan sattumoisin he tutustuvat ja ihastuvatkin – kunnes Aran jättää vastaamatta soittoihin.
EU:n sisältä maahan muuttaneena Karivaara on täysin eri asemassa kuin Intiasta tai Bangladeshista houkutellut siirtotyöläiset, joilla ei oikeastaan oikeuksia olekaan. Näitä erkanevia sosiaalisia todellisuuksia Patrakka rinnastaa kautta linjan realistisesti. Haittamaahanmuuttoa toden totta, jossa haitat lankeavat vain maahanmuuttajille.
Kuviot mutkistuvat eivätkä rikokset suinkaan jää yhteen murhaan. Monteiron ryhmäkin alkaa vihdoin saada itseensä vauhtia ja kompaktia tehoa.
Siitä, miten juttu lutviutuu päätökseensä, voimme olla monta mieltä. En itse pidä järin onnistuneena sellaisia loppuratkaisuja, joissa kirjailijan täytyy uhrata sivuja selittääkseen, miten kaikki on oikein käynyt ja millaisia motiiveja kullakin on ollut…
Tarinan omien (jo ilmi tuotujen) ainesten pitäisi riittää, niistä lukijan olisi itse päästävä löytämään palapelin puuttuvat osat. Eli nauttimaan oivaltamisesta.
Monteiro-sarjan aloitus on pääosin lupaava. Anu Patrakka kirjoittaa sangen eläytyvästi, henkilöitä ja kulttuurieroja ymmärtäen. Hyvä, että liikuskellaan muuallakin kuin ikuisesti Tattarisuon, Kallion tai Itä-Helsingin mestoilla.
Kuten usein käy, ykkösosaan on pakkautunut pakollista esittelyä ja muuta pikkujäykkyyttä. Sarjan edetessä ne väistynevät.