Oletko koskaan käyskennellyt kauniissa vehreässä puutarhassa, jonka yllä loistavat kultaiset kattokruunut?
Kuulostaa absurdilta, mutta nyt se on mahdollista. Helsingin Ritarihuoneella avautunut näyttely imaisee vieraansa vehreään puutarhaan ruusujen ja muiden näyttävien kasvien sekaan. Lähes kaikki niistä ovat eläviä kasveja. Siellä täällä näkyy patsaita, antiikkiesineitä ja penkkejä istuskelua varten. Käyskentelyn lomassa voi nähdä jopa sitruuna- ja appelsiinipuun.
Valo tulvii sisään Ritarisalin suurista ikkunoista. Sitruunapuu oli yksi eksoottisista kasveista, joita vanhoissa kartanopuutarhoissa saattoi nähdä.
Appelsiinipuu nauttii auringosta.
Koristeellisten ikkunoiden läpi paistava kevätaurinko valaisee koko rakennuksen päätilan – Ritarisalin – täyttävän puutarhan nostaen huoneen lämpötilaa. Sadat seinillä roikkuvat aatelissukujen vaakunat tuovat oman mausteensa kartanopuistomaiseen tunnelmaan.
Perjantaina avautunut Lomassa ruusujen ja hoidettujen polkujen – Kartanoiden puistot ja puutarhat -niminen näyttely tarjoaa pienoiskoossa maiseman siitä, miltä Suomen puistot ja puutarhat saattoivat näyttää 1750-luvulta 1900-luvun alkuun.
Näyttelyn järjestää vähävaraisten lasten ja nuorten tukemisesta tunnettu Aatelisliiton avustusjärjestö.
Tunnelmaa näyttelyyn on luotu myös taustakuvien avulla.
464 neliömetrin kokoiseen tilaan levittäytyvä puutarha on jaoteltu neljän eri teeman ympärille. Yksi osa näyttää, miten puistoissa oltiin ja elettiin kartanoaikoina. Sen nurkkaa koristaa ruusupuutarha. Toinen alue on varattu puutarhureille ja yksi osa yrttikasveineen edustaa hyötypuutarhaa.
Yhtä tilaa hallitsee näyttävä ikkunanäkymäkuva Fagervikin kartanosta. Valoisa kokonaisuus on varattu talvipuutarhalle.
Eksoottiset kasvit laitettiin talven ajaksi lämpimään talvipuutarhaan.
”Talvipuutarhaan kerättiin talvella kaikki ne eksoottiset kasvit, jotka olivat kesällä puutarhassa”, Näyttelytoimikunnan puheenjohtaja, puutarhuri Anna Ehrnrooth kertoo.
1700- ja 1800-luvun lopulla kartanonomistajien kiinnostus puutarhanpitoon näkyi sekä onnistuneissa että epäonnistuneissa kokeiluissa eteläisemmiltä leveysasteilta peräisin olevien kasvien viljelyssä. Kokeiluihin kuuluivat niin sitrushedelmät, persikka- ja aprikoosipuut, viikunat ja viiniköynnökset, palmut ja agaavet kuin esimerkiksi ananas, mulperipuu ja banaani.
Kasvihuoneiden pitäminen oli kallista, ja niiden lämmitysjärjestelmiä kehitettiin jatkuvasti. Näyttelyssä kerrotaan, että erilaiset kasvihuoneet merkitsivät kartanonomistajille erityistä statusta.
Idean näyttelystä keksi näyttelytoimikunnan puheenjohtaja, puutarhuri Anna Ehrnrooth.
Ehrnroothin mukaan näyttelyn puistoon on pyritty rakentamaan erilaisia näkymiä tai näkölinjoja, joiden päädystä pilkistää ”aina jotain kiinnostavaa”.
Se on yksi tyypillisimpiä kartanopuistojen piirteitä. Vielä 1500–1600-luvulle asti esteettiset arvot eivät Ehrnroothin mukaan korostuneet puistoissa, sillä kaikki mitä viljeltiin, meni hyötykäyttöön. Muutos alkoi näkyä 1700-luvulla.
”Ensin ajatuksena oli symmetria eli puistossa piti olla keskikäytävä ja hyvin symmetriset istutukset. Kaikkea piti olla aina kaksi”, Ehrnooth kertoo.
”Siitä siirryttiin kohti vapaamuotoisempaa puistoa, puhutaan englantilaisesta puistosta, joka on hyvin luonnonläheistä. Puistoihin tehtiin kulkuväyliä esimerkiksi jonnekin metsään, jossa saattoi olla pieniä penkkejä tai huvimaja. Ikään kuin luolastoja, sellaisia vähän jännittäviä paikkoja.”
Ruusuja ruusupuutarhassa.
Näyttelyyn on tuotu lainaan vanha patsas Mustion linnan puistosta.
1800-luvun lopulla puutarhasuunnittelijoilla alkoi olla omaa näkemystä. Sen seurauksena puistot alkoivat palautua taas enemmän symmetriseen muotoon tai sekamuotoon. Usein kartanopuistot ovatkin säännönmukaisen barokkipuutarhan ja englantilaistyylisen puiston välimuotoja. Sitä tyyliä edustaa Ehrnroothin mukaan esimerkiksi Helsingin kaupungin ylläpitämä Herttoniemen kartanon puisto.
Uuden individualistisemman ajan, 1900-luvun alun tunnetuimpiin suomalaisiin puutarhasuunnittelijoihin lukeutuivat esimerkiksi Paul Olsson (mm. Naantalin Kultaranta, 1915) ja Bengt Schalin (mm. Helsingin kaupunginpuutarhan kasvihuone, 1914)
Suomesta löytyy useita vanhoja komeita kartanoita, mutta kuinka moni niiden puistoista näyttää samalta kuin loistokkaimpina vuosinaan, siihen Ehrnrooth ei osaa vastata. Osa suomalaisista kartanoista on myös yksityisomistuksessa, eikä niiden puistoja noin vain pääse katsomaan.
Kartanopuistot ovat hyvin työläitä ja kalliita ylläpitää.
”Ymmärrän, että yksityisellä kartanonomistajalla ei ole aina aikaa ja resursseja ylläpitää puutarhaa mutta olisi hienoa, jos perinne säilyisi. Se on tärkeä kulttuurinen osa meidän omaa puutarhakulttuuriamme”, Ehrnrooth sanoo.
”Kartanoiden kautta ja niiden resurssien, kiinnostuksen ja kontaktien kautta puutarhakulttuuri on kuitenkin rantautunut Suomeen ja sitä kautta levinnyt laajemmalle.”
Lomassa ruusujen ja hoidettujen polkujen – Kartanoiden puistot ja puutarhat, Ritarihuoneella 14.-23.4.
Esimerkiksi kasvihuoneiden pitäminen oli kallista, koska edellytyksenä oli, että kartanolla on varaa ylläpitää puutarhuria perheineen tai useampaa puutarharenkiä myös talvella.