Kuvataide
Ajan kysymys 14.4. lähtien Ateneumissa (Kaivokatu 2). Avoinna ti–pe 10–20.30, la–su 10–17.
Reilu vuosi sitten Ateneumin taidemuseo sulkeutui mittavan remontin vuoksi. Perjantaina Ateneum avautuu jälleen yleisölle uutuuttaan kiiltävänä.
Uusiksi ovat menneet museon ilmastointijärjestelmä, museokauppa ja wc-tilat. Ja ennen kaikkea: uusiksi on mennyt myös kokoelmanäyttely.
Ateneumin hallinnassa on Suomen vanhin ja laajin taidekokoelma, yli 28 000 teosta. Kokoelman juuret ovat vuonna 1846 perustetun Suomen Taideyhdistyksen ensimmäisissä hankinnoissa. Nykyisin Ateneum on osa Kansallisgalleriaa, jonka työnjaossa Ateneum vastaa teoksista 1750-luvulta alkaen aina taiteilijoihin, jotka ovat debytoineet ennen vuotta 1970.
Ateneumin pysyvään kokoelmanäyttelyyn liittyy suuret panokset. Se on kenties maan tärkein suomalaisen taiteen näyteikkuna niin turisteille kuin suomalaisyleisölle.
Edellinen kokoelmanäyttely Suomen taiteen tarina oli varsin perinteinen taidehistoriallinen kokoelmanäyttely, joka kuljetti tuttuja reittejä taiteen aikakausista ja teemoista toiseen.
Uudessa Ajan kysymys -kokoelmanäyttelyssä on itsereflektiivisempi ote. Taidehistoria on toki yhä läsnä, mutta nyt pohdinnan kohteena on itse Ateneum instituutiona. Miten Ateneumin kokoelmat ovat syntyneet? Millaista valtaa museo käyttää? Miten kokoelman teokset heijastavat omaa aikaansa ja toisaalta auttavat meitä ymmärtämään omaamme?
Näyttely jakautuu neljään teemakokonaisuuteen, joista kullakin on omat kuraattorinsa. Lopputulos on melkein kuin neljä pientä näyttelyä yhden ison näyttelyn sisällä. Lisäksi mukana on hieman irralliseksi jäävä mutta sinänsä hieno osio rokokoon ja romantiikan taiteesta.
Mieleen tulee väistämättä sanonta liian monesta kokista, ja vaikka näyttely onkin edeltäjäänsä haastavampi ja palkitsevampi, se on myös huomattavasti sekavampi. Jokainen yksittäinen kokonaisuus on koottu ammattitaidolla, mutta ongelma on siinä, että yhdessä niistä syntyy sirpaleinen vaikutelma.
Huolellinen näyttelyarkkitehtuuri tekee parhaansa sitoakseen kokonaisuudet yhteen.
Tutuista tutuimpia klassikkoteoksia kuten Eero Järnefeltin Kaski (1893, vasemmalla) on edelleen mukana kokoelmanäyttelyssä.
Teoskattaus on edustava otos Ateneumin kokoelmista, ja valikoima poikkeaa kiitettävästi edellisestä kokoelmanäyttelystä. Esillä on myös teoksia muista Kansallisgallerian museoista sekä harvemmin nähtyjä teoksia, kuten teosofiasta innostuneen Juho Forsellin (1853–1939) androgyyninen World Mother (Madonna) (1937).
Juho Forsellin maalaus World Mother (Madonna) on vuodelta 1937. Forsell muutti Yhdysvaltoihin 1880-luvulla ja kiinnostui esoteerisesta tiedosta ja teosofiasta.
Ei kuitenkaan syytä huoleen: rakastetut klassikot ovat luonnollisesti mukana.
Näyttelyn aloittaa amanuenssi Hanne Selkokarin kuratoima Taiteen vallassa -kokonaisuus, joka tarkastelee Ateneumin kokoelmien muodostumista. Kokoelmat perustuvat suurelta osin lahjoituksille, ja keräilijöitä on kiittäminen siitä, että Kansallisgalleriasta löytyy esimerkiksi Paul Gauguinin (1848–1903) Maisema Tahitista (Mahana Maà) (1892) ja moni Helene Schjerfbeckin (1862–1946) teos.
Taiteen vallassa -kokonaisuudessa on esillä muun muassa Hugo Simbergin Keinutuolissa, Anne Bremer (1908), kuvassa oikealla. Emil Wikströmin veistos (vas.) on nimeltään Äiti ja lapsi (1900). Walter Runebergin veistos Nukkuva Amor on vuodelta 1873.
Kokoelmiin myös hankitaan jatkuvasti lisää teoksia. Huomionarvoinen osa näyttelyä on uushankinnoille pyhitetty seinä, jolla esitellään uusimpia tulokkaita. Nyt esillä on Mikko Oinosen (1883–1956) suomalaistaiteilijoiden opintomatkaa kuvaava Torikuva Pariisista (1908), mutta teosvalikoimaa tullaan vaihtamaan aika ajoin.
Aina ei ole täysin selvää, miksi kukin teos on mukana tässä kokonaisuudessa. Esimerkiksi Maurice Brianchonin (1899–1979) Leposohvan (1939) läsnäolo jää kysymysmerkiksi – joskin olen kiitollinen, että upea ja harvoin esillä ollut teos on ylipäätään näyttelyssä mukana.
Ferninand von Wrightin maalaus Sikoja ja harakoita on vuodelta 1875. Siinä näkyvää maatiaissikarotua ei enää ole. Eläinten jalostuksessa on tähdätty nopeatuottoisiin ja suuriin eläimiin, ja maatiaissika on saanut väistyä.
Museon pääsaliin on sijoitettu amanuenssi Anne-Maria Pennosen ja väitöskirjatutkija Mariia Niskavaaran kuratoima Luonnon aika -kokonaisuus, jossa katse siirtyy taiteen kykyyn heijastaa ihmisen luontosuhdetta. Valitut taideteokset muistuttavat luonnon hauraudesta – kuten Ferdinand von Wrightin (1822–1906) maalaus sittemmin sukupuuttoon kuolleista maatiaissioista – ja pyrkivät luomaan empatiaa muita lajeja kohtaan.
Olavi Lanun jättimäiset veistokset ovat vallanneet paikan pääsalista. Kuvan veistos on Emil Wolffin Telefos, jota naarashirvi ruokkii (1831).
Virkistävän riskaabeli ripustus sijoittaa Ateneumin sydämeen kanonisoitujen klassikoiden sijaan Olavi Lanun (1925–2015) veistosmöhkäleet, jotka näyttävät valtavilta sienten ja pajukoiden risteytyksiltä, ja Toni R. Toivosen (s. 1987) teoksen, jossa synnytyksessä kuolleen lehmän ja vasikan mätänevät ruumiit ovat syövyttäneet jälkensä messinkilevyyn.
Toni R. Toivonen on käyttänyt teoksessaan Giving Birth and Dying Still synnytyksessä kuolleen lehmän ja vasikan mätäneviä ruumiita.
Kolmas teema, erikoistutkija Anu Utriaisen kuratoima Moderni elämä, on kokonaisuuksista perinteisin ja vähiten nykyhetkeen sidottu. Sen ytimessä on kysymys siitä, miten suomalaiset taiteilijat reagoivat modernin maailman muutoksiin, kuten kaupungistumiseen, elämän uusiin rytmeihin ja vallankumouksellisiin taidemuotoihin.
Kuvat kasvavasta Helsingistä, Henry Ericssonin (1898–1933) Fazerin baarin (1931) tyylikäs elämänmeno ja sille kontrastia luova Marcus Collinin (1882–1966) kuvaus tehdastyöläisten ankeasta arjesta vastaavat näyttelyn tunnelmallisimmasta osiosta, mutta kokonaisuutena Moderni elämä -teema tuntuu hieman irralliselta suhteessa kolmeen muuhun kokonaisuuteen.
Näkymä Moderni elämä -osioon. Huoneessa on maalauksia muun muassa Tuomas von Boehmilta ja Tyko Salliselta. Pirkko Lepistön Kesähypyt (vihreä teos alhaalla keskellä) on vuodelta 1972. Veistokset edustavat 1960-lukua, vasemmalla Kaisa Saikkosen Abigail (1966), oikealla Arvo Siikamäen Muukalainen (1967).
Näyttely jäntevöityy lopuksi intendentti Timo Huuskon kuratoimassa Kansan kuvat -kokonaisuudessa, joka kysyy, miten taide on ollut mukana luomassa kuvaa suomalaisuudesta.
Klassikkoteokset on säästetty näyttelyn loppuun, mutta erinomaisella twistillä. Nyt Aino-triptyykki ja Taistelevat metsot saavat rinnalleen kuvia ihmisryhmistä, jotka eivät usein ole päässeet mukaan kapeaan Suomi-kuvastoon. Sirpa Alalääkkölän (s. 1964) maahanmuuttajaa esittävä muotokuva Samiuela Elone (Tonga) (1998) saa monumentaalisuudellaan vieressä olevan Väinämöisen tuntumaan pieneltä.
Sirpa Alalääkkölän maahanmuuttajamuotokuva Samiuela Elone (Tonga) vuodelta 1998 rinnastuu näyttelyssä Akseli Gallen-Kallelan Aino-taru-triptyykkiin (1889).
Lopuksi papukaijamerkki. Levähdyspaikaksi ja puuhanurkaksi tarkoitettuun studiotilaan sijoitettu Ferdinand von Wrightin Metsämaisema Haminalahdelta (1880) on neronleimaus. Maalaus on kuin kuva-arvoitus, ja sen edessä voi pienempi ja vähän isompikin museovieras käyttää hyvän tovin etsiessään kaikki metsikköön piilotetut eläimet.
Ajan kysymys tarjoaa runsain mitoin tällaisia yksittäisiä oivalluksen hetkiä, joiden ansiosta näyttelykokemus hivuttautuu vahvasti positiivisen puolelle.
Näkymä Ateneumin Kaivokadun puoleisen sisäänkäynnin lipunmyyntitilasta, jossa on myös runsas määrä säilytyslokeroita.
Näkymä käytävään. Vasemmalla Ulla Rantasen Katukuva (1969). Paperipohjaisia teoksia vaihdetaan noin kolmen kuukauden välein.
Oikaisu 14.4. kello 06.19: Olavi Lanun nimi oli aiemmin kirjoitettu yhdessä kuvatekstissä virheellisesti muotoon Oiva Lanu.