Blues
Joe Bonamassa Helsingin jäähallissa 19.4. Joe Bonamassa (kitara, laulu), Josh Smith (kitara), Calvin Turner (basso), Reese Wynans (koskettimet), Carl Carter (rummut), Dannielle DeAndrea (taustalaulu) ja Jade MacRae (taustalaulu).
Blues on tullut pitkän matkan siitä, kun se sikisi orjien hiestä ja verestä Amerikan etelävaltioiden puuvillapelloilla. Se tuli mieleen Joe Bonamassan konsertissa keskiviikkona jäähallissa, jonka 5 000 lippua oli myyty loppuun.
Bonamassan (s. 1977) isä oli kitarakauppias, joten oli varmaankin väistämätöntä, että hän tarttui kitaraan nelivuotiaana. Keikkailun Bonamassa aloitti kymmenkesäisenä ja lämmitteli 12-vuotiaana jo legendaarista B. B. Kingiä. Nyt hän kertoi juhlivansa 35. vuottaan alalla.
Ei toki ole reilua verrata nykymuusikoita niihin, jotka jalostivat bluesia tienvarsien ja laitakaupunkien baareissa sata vuotta sitten. Johan blues revittiin juuriltaan ja kesytettiin kukkaruukkuihin kauan sitten.
Mutta Bonamassan esitys, Euroopan kiertueen aloitus, kuulosti siltä, että blues oli kuihtunut ruukkuunsa ja tilalle oli tökätty muovipuska, taitavasti tehty mutta silti keinotekoinen.
J. Karjalainen teki 40 vuotta sitten biisin Blueskaava, joka ylistää lajin jämäkkää perustaa. Koko bluesin taide perustuu sen hienovaraiselle varioinnille. Sellaisella ei vedetä tuhansia ihmisiä isoille areenoille.
Bonamassan musiikki luokitellaan bluesrockiksi eikä se ole hienovaraista. Kitaristina Bonamassasta puhutaan teknisenä muusikkona. Kyllä hän osasikin vinguttaa, ulvottaa ja tiluttaa kitaraansa.
Mutta Bonamassa on soittajana kirurgisen kylmä suorittaja. Intohimoa soitosta ei juuri aisti. Välipuheetkin olivat kuin suoraan alan oppikirjasta. Sellainen on vähän tylsää.
Taitavassa taustabändissä oli isäntää eläväisempiä muusikoita. Isolla tähdellä on varaa palkata lahjakkuuksia.
Taustalaulajista varsinkin australialaisella Jade MacRaella oli upea ääni. Hän onkin soullaulaja omilla ansioillaan.
Antiikkista Hammondia ja muita koskettimia soittanut veteraani, Stevie Ray Vaughanin Double Trouble -bändistä tunnettu Reese Wynans sai ansaitusti isoimmat suosionosoitukset, kun Bonamassa esitteli bändinsä.
Vaughan on yksi Bonamassan monista esikuvista ja Wynans varmaankin siksikin mieluisa kumppani.
Konsertin puolivälin paikkeilla kuultiin suvantona hidas Double Trouble. Se ei ollut Otis Rushin kappale, josta Vaughan nappasi bändinsä nimen, vaan Big Billinä tunnetun bluesmuusikon samanniminen biisi 1940-luvulta.
Illan kohokohta osoitti, että Bonamassa osaa kyllä perinteenkin, jos haluaa. Tulkinnassa oli elämää enemmän kuin kaikessa muussa kuullussa yhteensä. Muuten blues oli vähissä.
Suuren osan ajasta kuulosti siltä, että ollaan aikuisrockkeikalla ja että lavalla oli puuttuva linkki jostain bluesin ja Dire Straitsin väliltä. Välillä mentiin hardrockin puolelle. Loppuhuipennukseksi tarkoitetussa venytetyssä pullistelussa Bonamassa olisi kelvannut sankarimetallibändiin.
Illan anti oli toki ammattitaitoista ja virtaviivaista viihdettä, jota yleisö oli tullut kuuntelemaan. Aikaeroväsymys, jota Bonamassa valitteli koko bändin potevan, ei kuulunut suorituksessa.
Eikä viihteessä ollut mitään vikaa. Mutta siinä ei ollut sen vertaa säröä, että sileän liukkaasta pinnasta olisi saanut oikein otetta.
Joe Bonamassan teknisestä soitosta ei aistinut intohimoa.