Katariina Lillqvist on yksi kansainvälisesti tunnetuimpia suomalaisia elokuvaohjaajia, mutta kaikki eivät välttämättä tiedä sitä. Hän tekee nukkeanimaatioita, usein lyhytelokuvia, jotka eivät usein paistattele palstoilla tai katsojatilasoissa.
Yksi Lillqvistin elokuva ponkaisi kuitenkin otsikoihin. Uralin perhonen (2008) aiheutti ison kohun, koska siinä marsalkka Mannerheim kuvattiin biseksuaalina ja siviiliuhreista piittaamattomana Tampereen valtaajana. Televisiossa elokuva sai 450 000 katsojaa.
”Uralin perhosen vastaanotosta tehtiin monia mediatutkimuksia. Monet niistä tulivat siihen tulokseen, että kohu purki Mannerheimin sankarimyyttiä terveellisesti”, Lillqvist sanoo nyt 15 vuotta myöhemmin.
Meteli yllätti Lillqvistin. Hän oli tehnyt aiheesta jo aiemmin Hannu Salaman kanssa radiodokumentin. Silloin sama hurja tarina samalla nimellä ei herättänyt kielteistä huomiota. Se valittiin edustamaan Suomea Prix Italia -kilpailussa.
Ehkäpä lasten leluiksi mielletyt nuket tekivät asiasta aran. Uralin perhonen ja suurin osa Lillqvistin tuotannosta on kuitenkin taide-elokuvia aikuisille.
”Satiirilla on vahva perinne eurooppalaisessa nukketeatterissa ja -animaatiossa. Vaikea kuvitella, että Tšekissä olisi noussut vastaava meteli.”
Lillqvist opiskeli nukkeanimaatiota Tšekissä 1980-luvulla. Hän innostui alasta, kun puolalainen Tadeusz Kantor kävi Suomessa pitämässä esineteatterityöpajoja.
”Kantor on vaikuttanut kovasti lavastuksiini, miten vaikka matkalaukuista rakennetaan kaupunki. Toinen esikuva on Juhani Harrin laatikkokollaasit. Heidän töissään oli vanhojen esineiden runollisuutta ja surrealismia.”
Lillqvist harkitsi Krakovaa, mutta näki Tampereen lyhytelokuvajuhlilla tšekkiläisen Jan Švankmajerin surrealistisia animaatioita vuonna 1987. Seuraavana vuonna hän lähti Prahaan.
Mukaan Lillqvist pakkasi Kafkan kootut ja festivaaliluettelon, josta löytyi lyhytelokuvien välittäjän osoite. Sitä kautta hän päätyi opiskelemaan Kaarlen yliopiston nukketeatterilinjalle ja lopulta toisen animaatiolegendan, nyt jo edesmenneen Jiří Trnkan studiolle.
”Luin Kafkan tarinoita kymmenvuotiaana toipilaana kuumeesta. Aloin luonnostella Hiilisangolla ratsastajaa ensimmäisenä syksynä Prahassa. Pian sain kutsun rehtorin puhutteluun. Kafka olikin dekandentti porvarikirjailija, joka ei sopinut sosialismiin.”
Lillqvistiä neuvottiin käyttämään harjoitustöissään suomalaista kansanperinnettä. Lavastuksen professori kuitenkin kannusti Kafka-hanketta salaa, ja Lillqvist jatkoi sitä yksityisopetuksessa.
Hiilisangolla ratsastaja valmistui 1992. Siitä kasvoi Kafka-trilogia, jonka muut osat olivat Kamarihaikara (1993) ja Maalaislääkäri (1996). Niillä Lillqvist alkoi jo saada kansainvälistä mainetta.
Kun Berliinin muuri murtui, yliopisto meni sekaisin. Lillqvist pääsi harjoittelijaksi Trnkan studiolle. Samettivallankumouksen jälkeen animaatio ei enää ollut valtionrahoituksen ykköskohde.
”Trnkan elokuvia arvostetaan Tšekissä siinä kuin balettia, mutta arvokkaita animaatiokokoelmia katosi eikä studiolla ollut varaa maksaa palkkaa vanhoille huippuammattilaisille. Minulla oli tekeillä Ksenia Pietarilainen ja näytti, että sekin putoaa samaan kuoppaan.”
Lillqvist siirsi tuotannon yhdelle ensimmäisistä yksityisistä animaatioyhtiöistä ja kutsui mukaansa kahdeksan artesaanin ydinryhmän. Ksenia valmistui 1999, ja Lillqvististä tuli lopulta Trnkan, tšekkiläisen kansallisaarteen, perinnön tärkein jatkaja.
Katariina Lillqvististä on tullut tšekkiläisen animaatiolegendan ja kansallisaarteen Jiří Trnkan perinnön tärkein jatkaja.
Lillqvist asuu yhä enimmäkseen Prahassa, mutta elokuvat ovat suomalaisia tuotantoja. Työryhmään kuuluvat vieläkin Trnkan studion vanhat käsityöläiset, joiden kanssa hän on työskennellyt yli 30 vuotta.
”Aloitimme autotallissa laitakaupungilla. Se oli pientä mutta tehokasta. Saimme pelastettua ennen kaikkea vanhaa ammattitaitoa ja toimme alalle pohjoismaisen palkkatasa-arvon. Suomalaisten rahoittajien ja EU:n Media-ohjelman avulla pääsimme vähitellen laajentamaan.”
Viimeiset 20 vuotta Lillqvist on pyörittänyt Prahan Mikulandská-kadulla taiteilijataloa, joka tarjoaa näyttelyitä ja residenssejä. Siellä on myös kuvattu Lillqvistin elokuvia.
”Talo on riippumattoman kulttuurin linnake keskellä yhä kaupallisemmaksi muuttuvaa Prahaa. Sen ovet ovat auki kaikille Havelin ajan hengessä. Silloin kaikki vapautui ja kellareissa kukoisti vaihtoehtokulttuuri, jolla oli perinteitä jo sosialismin aikaan.”
Tällä hetkellä Lillqvistin tuotantoryhmässä on vanhojen mestareiden lisäksi parikymmentä animaatioammattilaista. Pian väkeä tulee lisää. Tekeillä on Kuninkaan kaupungissa, noin tunnin mittainen elokuva, jota esitetään myös kuusiosaisena tv-sarjana.
Siitä tulee ensimmäinen suomalainen romanikielinen animaatio. Tuotannossa ovat Suomen lisäksi mukana toistaiseksi Tšekki ja Ruotsi sekä monia romaniorganisaatioita.
”Enää vain muutama tuhat puhuu Suomessa romania, mutta Euroopassa eri romanikielillä on vahvempi asema. Tšekissä kieli elää ja esimerkiksi Brnon romanikulttuurin museo toimii vilkkaasti. Animaatio on hyvä tapa elvyttää kieltä. Versioita voi äänittää eri kielillä ja tekstittää valtakielille.”
Kuninkaan kaupungissa jatkaa tavallaan Mire bala kale hin -sarjaa (Päättymättömän tien tarinoita, 2003), joka kertoo romanien tuhatvuotisesta taipaleesta Intiasta Eurooppaan.
Tällä kertaa kerrotaan perheen muutosta 1970-luvulla köyhästä Karjalasta Tukholman jättilähiöön. Tarina perustuu Lillqvistin haastattelemien Ruotsiin muuttaneiden romanien kokemuksiin. Yksi heistä on muusikko Hilja Grönfors, joka tekee sarjaan musiikin.
”Ensimmäistä kertaa lavastan kerrostalolähiötä”, Lillqvist kertoo. ”Tarinalla on minulle henkilökohtaista kaikupohjaa, sillä esivanhemmissani oli molemmilla puolilla romaneja.”
Kuka?
Katariina Lillqvist
Syntyi 1963 Tampereella.
Opiskeli nukketeatteria ja -animaatiota Kaarlen yliopistossa ja Trnkan studiolla 1988–1993.
Tärkeimpiä animaatioita: Marie (1991), Hiilisangolla ratsastaja (1992), Kamarihaikara (1993), Tyttö ja sotamies (1995), Maalaislääkäri (1996), Ksenia Pietarilainen (1999), Mire bala kale hin (2003), Uralin perhonen (2008), Eihän tämä maa minun omani ollut (2008), Faruza (2011), Radio Dolores (2016).
Tehnyt myös dokumentteja ja kuunnelmia.
Berliinin elokuvajuhlien Hopeinen karhu 1996, Tampereen elokuvajuhlien kotimaisen kilpailun pääpalkinto 1996 ja 1999, Pirkanmaan taidetoimikunnan taidepalkinto 2000, Taiteen valtionpalkinto 2006, Kiila-palkinto 2008, Annecyn animaatiofestivaalin erikoispalkinto 2017, Suomen Penin sananvapauspalkinto toiminnasta romaniväestön puolesta 2022.
Asuu Prahassa ja Tampereella.
Täyttää 60 vuotta keskiviikkona 24. toukokuuta.