Suomalaiseen viihdekirjallisuuteen jäi pari vuotta sitten ammottava aukko, kun Kaari Utrio ilmoitti 80 vuotta täyttäessään, että hän lopettaa työnsä kirjailijana.
Toki meillä historiallista ja myös Utrion viime romaanien tapaista 1800-luvun ihmissuhdekuvausta tehdään edelleen. Silti on hienoa huomata, että Enni Mustonen (eli kirjailija ja kirjallisuudentutkija Kirsti Manninen, s. 1952), saatuaan kymmenosaisen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan valmiiksi, sijoitti uuden sarjansa juuri niihin jännittäviin aikoihin, kun Ruotsin itäosassa alkaa kuohua ja pian muututaan Venäjän suuriruhtinaskunnaksi.
Lähemmän aiheensa, eli elämän Uudenmaan kartanoissa, Mustonen osaa läpikotaisin asuttuaan vuosikymmeniä Mäntsälässä ja tutkittuaan alueen historiaa.
Siksi Kasvattityttären nuoren ja reippaan päähenkilön Hedda Noora Lilliehöök af Fårdalan tarinaan voi upota turvallisesti – ja toivottavasti taas kymmenen osan verran!
Kartanoiden kahden kerroksen väen arjen, ihmissuhteiden ja romantiikan lisäksi saa huomaamattaankin rautaisannoksen sekä poliittista että kulttuurihistoriaa. Kasvattityttäressä isonvihan jäljet näkyvät yhä ja Viapori on rakennettu, mutta upseerit niskoittelevat jo, ja kohta alkaa Kustaa III:n sota.
Enni Mustonen: Kasvattitytär. Otava. 400 s.
Liki liian absurdi Albania
Jos koronapandemiasta haluaa löytää hyviä puolia, yksi oli ehkä se, että albanialainen politiikantutkija Lea Ypi (s. 1979) vietti sanojensa mukaan aikaa ”berliiniläisessä komerossa” ja kirjoitti siellä kaunokirjallisen esikoisteoksensa, lapsuus- ja nuoruusmuistelmansa Vapaa.
Se on häkellyttävä ja järkyttävä kuvaus Albaniasta sekä sosialismin ajalta että sen romahdettua. Teoksessa on yhtäläisyyksiä ukrainalaisen Victoria Belimin Punaisiin seireeneihin: molemmissa avataan suvun salaisuuksia ja puretaan sen monisyisiä poliittisia sidoksia.
Albanian historia ja uusi todellisuus ovat kuitenkin siihen verrattuina myös hyvin erilaisia, sanalla sanoen absurdeja – alkaen Enver Hoxhan stalinistisesta henkilökultista ja päättyen pyramidihuijauksiin, joissa kapitalismiin hullaantuneet albanialaiset menettivät kaikki rahansa.
Keskiössä on Ypin oma perhe, kärsinyt ja omituinen, mutta omalla tavallaan myös tiivis ja rakastava.
Lea Ypi: Vapaa. Kuinka kasvoin aikuiseksi maailman luhistuessa (Free – Coming of Age at the End of History). Suom. Riina Vuokko. Atena. 304 s.
Naisia ja kissoja
”Keuhkoni lienevät mustat kuin vereen kastettu maa”, kirjoitti Edith Södergran (1892–1923) keväällä 1908. Kohtalokas keuhkotauti ei kuitenkaan estänyt häntä sen enempää uudistamasta Pohjolan runoutta kuin valokuvaten dokumentoimasta elämäänsä.
Agneta Rahikaisen ja Eira Sillanpään toimittama Maailma on minun yhdistää kuvat ja sanat. Lahjakirja-antologian yläpuolelle sen nostaa laaja esipuhe, jossa käsitellään runoilijaa nimenomaan valokuvaajana ja pohditaan kuvien päämääriä.
Södergrania kiinnosti paitsi arjen tallennus, myös sen estetiikka silloinkin, kun ympärillä riehuivat sairaus, ensimmäinen maailmansota ja Venäjän vallankumous.
Suurin osa kuvista esittää naisia: Södergrania itseään, äitiä, taloudenhoitajaa, ystäviä. Usein kuvista katsoo uuden ajan aktiivinen, rohkea nainen.
Tai kissa! Eläimistä rakkaimmat poseeraavat harvoin kiltisti, ja juuri kesyttömyyden Södergran näyttääkin halunneen kuviinsa vangita.
Edith Södergran: Maailma on minun (Världen är min). Toim. Agneta Rahikainen ja Eira Sillanpää. S&S. 144 s.