Draama
Vortex, ohjaus Gaspar Noé. 142 min. K12. ★★★★
Melkein kuolemaan johtanut aivoverenvuoto käänsi Gaspar Noén, 59, elokuvanteon nuorten rietastelusta kohti vanhuuden karmeutta.
Noé alleviivaa. Vortex on omistettu heille, joiden ”aivot hajoavat ennen sydäntä”. Tekijöiden nimien perässä alkuteksteissä on synnyinvuodet. Nuori Françoise Hardy laulaa kuolemastaan arkistokuvassa.
Toisessa kohtauksessa radiossa puhutaan suremisen rituaaleista. Samaan aikaan vanha aviopari tekee aamutoimiaan, pissaa ja pukee, kahdessa eri ruudussa. He kohtaavat hetken, mutta eivät enää samassa ruudussa.
Argentiinalaissyntyinen, Pariisiin asettunut ohjaaja on ärsyttänyt kokeilevilla tyyleillä ja ronskilla kuvastolla. Loven (2015) seksikohtauksissa toistetaan ja toistetaan lähikuvia sukuelimistä. Climaxissa (2018) musiikki ja tanssi vievät rasittavaan kaaokseen.
Edellistä muotokokeilua, Lux Æternaa (2019) ei otettu vastaan täydellä riemulla. Elokuvassa teatraalinen väittely huipentui ohjaajalle tyypilliseen kuvavälkyttelyyn.
Pari vuotta sitten Cannesissa ensi-illan saanut Noén seitsemäs elokuva on otettu harvinaisen yksimielisellä innostuksella vastaan. Vanhenevassa Euroopassa taitaa kasvaa halu nähdä ikääntymisen piinaa.
On tätä härmässäkin odotettu. Suomessa leffan on voinut nähdä vasta Night Vision -elokuvafestivaalilla loppuvuodesta 2022.
Kahteen osaan jaettua kuva-alaa, split screeniä, käytetään paremmin kuin koskaan.
Vaimo pyörii sokkelomaisessa, tavarakasojen ja kirjapinojen täyttämässä kodissa etsimässä jotain. Toisessa ruudussa mies soittelee puhelimella tuttaville, joille hän voi puhua elokuvista.
Onko elämä unta unen sisällä, hän pohtii Edgar Allan Poen runoa mukaillen. Vaimo ei enää herää unestaan.
Leikkauksissa välähtää musta kuin valkokangas räpäyttäisi yhtä silmää kerrallaan. Havaintoihin jää jatkuvasti aukkoja.
”Mon amour”, mies sanoo ja kurottaa kädet viereiseen ruutuun, jossa muistisairas vaimo itkee. Gracias a la Vida soi taustalla hiljaa.
Pohjalla on Noén nopeasti kirjoittama, kymmensivuinen käsikirjoitus. Repliikit on improvisoitu. Sellainen tuo elokuvaan sopivasti takeltelevan tunnun, joka mielletään yleisesti realismiksi.
Ranskalainen näyttelijä-käsikirjoittaja-ohjaaja Françoise Lebrun on ilmiömäinen päänsä sisälle hukkuneena vaimona. Puhe on hyytynyt muminaksi, mutta turhissa toimissaan hän on kuin ahertava, pieni eläin.
Italialainen kauhuohjaaja Dario Argento tekee ensimmäisen ison näyttelijäntyönsä yli kahdeksankymppisenä. Hän on eleissään liioitteleva, mutta välittää turhautumista hienosti. Kökköyttä selitetään sillä, että hahmo on italialainen.
Vieraileva tuhlaajapoika (Alex Lutz) pallottelee kahden päähenkilön välillä, yrittää saada heitä hyväksymään sairaus ja peittää pelkonsa vanhempien lähenevästä kuolemasta.
Aviopari viettää hetken viinillä. Pian he ajautuvat erillisiin ruutuihin.
Florian Zeller teki Isässä (2020) samankaltaisesta tilanteesta mysteerinäytelmämäisen draaman. Katsoja arvuutteli, mikä nähdystä on totta ja mikä vanhuksen aivojen luomaa turvakuvastoa.
Noélle muistisairaus on merkityksettömämpää. Niin ovat myös tavarat, työt ja läheiset.
Kaksijakoiseen kuvaan ja sen suunnittelemattomuuteen tottuu. Lopussa kärsivällisyys palkitaan tarkkaan mietittyjen otosten sarjalla, joka näyttää todisteet, miksi elämä on niin pohjattoman surullista.
Noé on verrokkejaan sottaisempi, suunnittelemattomampi, ja siksi vaikuttavampi.
Michael Haneken Rakkaudessa (2012) vanha, sairauden rikkoma aviopari sai sentään vapautuksen suunnitellusta kuolemasta.
Noé jättää katsojan julmasti heitteille tuijottamaan, miten epätoivon valtaama ihminen hukkaa itsensä kotiinsa.
Käsikirjoittaja Gaspar Noé, tuottajat Edouard Weil, Vincent Maraval, Brahim Chioua, pääosissa Dario Argento, Françoise Lebrun, Alex Lutz, kuvaaja Benoît Debie, leikkaaja Denis Bedlow.
