Valokuva
Maija Tammi: Empatiakone 27.8. saakka Suomen valokuvataiteen museossa (Kaapeliaukio 3). Ma–pe 11–20, la–su 11–18.
Huomaan eläytyväni kulkusirkka Lilliin vähän liiankin kanssa. Lilli on toinen päähenkilö Maija Tammen teoksessa Hulda ja Lilli (2023). Siihen kuuluvassa videossa näemme kirsikkapuun vehreillä oksilla Lillin. Sitä vaanii hiukan kauempana uutta ateriaa etsivä jemeninkameleontti Hulda.
Se miksi empatiani on Lillin, eikä aterioivan Huldan puolella, on hallittua sattumaa.
Hulda ja Lilli -videon luokse voi kulkea Tammen Empatiakone-näyttelyssä kahta eri reittiä.
Riippuen siitä, valitsenko oikealle vai vasemmalle johtavan käytävän, saavun videon äärelle pitkin polkua, joka johdattelee minua samaistumaan joko Huldan tai Lillin näkökulmaan.
Käytävillä tunteitani pyritään liikuttamaan sirkan tai kameleontin tarinan kertovilla valokuvilla ja teksteillä.
Hulda ja Lilli -video esitetään elokuvateatterimaisessa ympäristössä.
Tarinat ovat pakahduttavia. Ne ovat tarinoita toiveista, peloista, kaipuusta ja ilosta. Siitä, miltä tuntuu kurottautua vastakuoriutuneena kohti valoa ja kokea ensi kertaa kuumana porottava aurinko. Tai siitä, kuinka lehden alla kyhjöttäessä voi kuulla päivän hiljenevän kohti yötä ja korvia huumaavan sirkutuksen vaimenevan pimeydessä vienoksi rapinaksi.
Hulda ja Lilli -installaatio on Maija Tammen Empatiakone-näyttelyn kulmakivi. Suurikokoisen ja näyttävän teoksen lisäksi Suomen valokuvataiteen museossa on äitiyttä käsittelevä, videon ja valokuvan muodostama teospari Octomom (2021–2023), sekä valokuvatriptyykki Kylpevät aivot (2023).
Maija Tammi: Kylpevät aivot, 2023 (yksityiskohta teoksesta). ˙
Kylpevissä aivoissa on Tammen Helsingin yliopiston tutkimuslaboratoriossa kuvaamia kudoksia. Ihmisaivoja muistuttavat kudokset ovat keinotekoisesti kasvatettuja. Ne näyttävät mustaa taustaa vasten pimeydessä kelluvilta pehmeän hattaramaisilta kumpupilviltä.
Tyynestä asetelmasta huolimatta pumpulimaisten kappaleiden takana on tieteiselokuvalta kuulostava teoria Boltzmanin aivoista. Sen mukaan tyhjiössä toisiinsa sattumalta yhdistyvät hiukkaset voivat muodostaa ajan kuluessa monimutkaisen organismin, kuten aivot. Näillä aivoilla voisi olla jopa muistoja.
Entä tunteita? Voivatko kehosta irrallaan kelluvat aivot tuntea jotain?
Empatiakone operoi näin. Toisaalta se suorastaan viekoittelee seireenimäisesti esiin tunteita Huldan ja Lillin tarinalla ja toisaalta jarruttelee tunnereaktioita ehdottamalla, että mahdollisista muistoista huolimatta alkeellisella olevalla, kuten hiukkasparilla, ei voi olla inhimillistä elämää.
Erityisesti Hulda ja Lilli -installaatio alleviivaa taipumustamme liittää eläimiin inhimillisiä ominaisuuksia. Tammi herkuttelee vapautuneesti vanitas-maalausten traditiosta ammentavilla valokuvilla, joissa Hulda ja Lilli on kuvattu elämän ja kuoleman symboleiden keskellä.
Onko äärimmilleen romantisoidussa kukka-asetelmassa poseeraava Lilli oman paratiisimaisen elämänsä keskipiste, vai kuvaako se sittenkin vanitas-maalareiden ajattelun tavoin ihmiselämän ohikiitävyyttä?
Maija Tammi: Hulda & Lilli, 2023 (yksityiskohta teoksesta).
Empatiakoneesta ei puutu suuria kysymyksiä. Kohottava tunne, peräti melodramaattisuus, onkin luonnon kertomisen perinteessä hyve. Lillin ja Huldan elämän ja kuoleman kamppailua kuvaavaa videota katsellessa mieleen muistuvat luontodokumenttien suurtuotannot ja niiden sentimentaalisen dramaattinen orkesterimusiikki, sekä David Attenborough’n ääni, jonka puoliksi kuiskattu ja puoliksi innostunut kerronta tuntuu henkilökohtaiselta ja kiireelliseltä: tämä tarina on kerrottu juuri minulle, juuri nyt!
Melodraaman voiman on oivaltanut myös Lillin ja Huldan seikkailun taustalle musiikin säveltänyt Charles Quevillon, joka ammentaa lännenelokuvista. Kun Lilli empii hyppyään kirsikkapuun oksalta toiselle, taustalla käyskentelevä sähkökitara maalaa parvestaan eksyneestä ”yksinäisestä ratsastajasta” vahvan kuvan. Olisiko loikka Lillin tarinan ratkaiseva hetki, loikka, jonka jälkeen Lilli on joko kuoleman voittanut tai lopullisesti sen oma?