Romaani
Chris Hadfield: Apollo-murhat (The Apollo Murders). Suom. Timo Korppi. Bazar. 650 s.
Kanadalaisen astronautin Chris Hadfieldin esikoisromaanin nimi viittaa jonkinlaiseen Apollo-avaruuslentojen ympärille kietoutuvaan murhasarjaan, mutta näin ei ole. Kirjassa tehdään vain yksi oikea murha, eikä se edes varsinaisesti ole dekkari.
Henkilöhahmoiltaan ja kerronnaltaan Apollo-murhat muistuttaa menneiden vuosikymmenien suosittujen brittitrilleristien Hammond Innesin, Alistair MacLeanin ja Desmond Bagleyn romaaneja ja teknisten yksityiskohtien vyörytykseltään taas yhdysvaltalaisen Tom Clancyn 1980–90-lukuisia teknotrillereitä.
Hadfield on tarttunut aikoinaan peruttuun Apollo 18 -kuulentoon ja rakentanut siitä fiktiota. Hänen romaanissaan Apollo 18 todella lähtee kuuhun vuonna 1973.
Lennon julkinen tarkoitus on kerätä lisää kivi- ja pölynäytteitä kuun pinnalta geologien tarkasteltaviksi, mutta sen todellinen tavoite on sotilaallinen. Apollo 18:n kolmen astronautin miehistön tehtävänä on tehdä toimintakyvyttömiksi huipputarkka neuvostoliittolainen vakoilusatelliitti Almaz sekä venäläisten kuuhun toimittama tutkimusrobotti, kuukulkija Lunohod.
Tehtävä menee heti kättelyssä pahasti pieleen. Yksi amerikkalaisista kuolee ja venäläinen naiskosmonautti joutuu pelastautumaan amerikkalaisten alukseen.
Tapahtumaa aletaan heti lavastaa amerikkalais-venäläiseksi avaruusyhteistyöksi, jotta kumpikaan kylmän sodan osapuoli ei menettäisi kasvojaan.
Juttuun sekoittuu vielä Lunohodin kuusta löytämä radioaktiivinen kivi sekä neuvostoliittolaisten kiristysote amerikkalaisastronautti Chad Milleristä. Millerille ja kosmonautti Svetlana Gromovalle kehittyy kova kisa siitä, kumpi osapuoli saa kiven lopulta toimitettua esimiehilleen.
Innes ja kumppanit olisivat aikoinaan kääräisseet siististi koko tarinan noin 300 sivuun, mutta Hadfieldillä se on 650 sivun mittainen. Etenkin pitkä jakso kuun pinnalla on hieman nykivä, ikään kuin jatkuvasti uudelleen käynnistettävä auto, jotta se lopulta kuljettaisi perille.
Silti Apollo-murhat ei ole varsinaisesti tylsä tai kohtalokkaasti tyhjäkäyntinen. Hadfield tuntee aiheensa ja pitää sen kiinnostavana, vaikka kaikki teknisten detaljien kirjaaminen ei tarpeellista olisikaan.
Tosin eräässä kohdassa viitattuun neuvostoliittolaisten myyrään Apollo 18 -ohjelman ydinjoukoissa ei koskaan palata, mikä on hieman outoa.
Eikä liioin selkeästi paljastu, kuka on sen yhden murhan takana, elleivät molemmat sitten ole sama henkilö, se tarinan ainoa epäilyttävä hahmo. Palasia tuntuu siis olleen hieman liikaa, jotta Apollo-murhat säilyisi jatkuvasti yhtenäisenä.
Epäilemättä vuonna 1959 syntynyt Hadfield on aikanaan tutustunut yllä mainittuihin kirjailijoihin, sillä Apollo-murhat on jotenkin tietoisesti vanhanaikainen trilleri.
Henkilöhahmot jäävät monien tällaisten tarinoiden tapaan hieman yksiulotteisiksi, paitsi Chad Miller, joka on paitsi huipputaitava ja ammattitaitoinen lentäjä, myös häikäilemätön, suuruudenhulluuden riivaama narsisti. Paljon kiinnostavampi kuin Apollo-murhien varsinainen keskushahmo, NASAn ja Washingtonin yhteysmiehenä Apollo 18 -lennon vaiheissa toimiva komentajaluutnantti Kaz Zemeckis.
Apollo-murhat ei muuten ole ensimmäinen peruutetusta Apollo 18 -lennosta tehty fiktio. Vuonna 2011 sai ensi-iltansa yhdysvaltalais-kanadalainen kauhuelokuva Apollo 18, jossa väitettiin, että lento lähti mutta koko tehtävä salattiin, koska astronautit eivät koskaan palanneet kuusta.