Romaani
Fríða Ísberg: Merkintä (Merking). Suom. Tapio Koivukari. WSOY. 279 s.
Lähitulevaisuuteen sijoittuvat dystopiat ovat aikamme kuva. Teemaa ovat kierrättäneet lukuisat nykykirjailijat niin meillä kuin maailmallakin.
Islantilainen Fríða Ísberg (s. 1992) on löytänyt aiheeseen tuoreen, oivaltavan ja hienosti maaliin osuvan tulokulman. Merkintä-romaanissa hyvää tarkoittavat ihmiset onnistuvat luomaan eriarvoistavan yhteiskunnan, joka alistaa toisenlaisiksi tulkitut yksilöt kakkosluokan kansalaisiksi.
Romaanin maailmassa Islannin Psykologiliitto on luonut myötätuntokokeen, jolla testataan ihmisten eläytymiskykyä ja moraalia.
Alkuun testiä on tarkoitus käyttää vain terapiapotilaiden paranemisprosessin seuraamiseen. Askel kerrallaan testaus leviää kuitenkin läpi koko yhteiskunnan.
Koetta puolustavien tahojen mukaan testin avulla saadaan kaivettua esiin ihmiset, jotka saattaisivat tulevaisuudessa kenties sortua rikoksiin tai muihin moraalittomiin tekoihin. Epäonnistuneen testin jälkeen heidät voidaan toimittaa ennaltaehkäisevään terapiaan, joka muovaa heistä jälleen kelvollisia yksilöitä:
”Taas on kammattu yksi pieni takku yhteiskunnan valtavasta kuontalosta.”
Käytännössä jo silkka kokeen olemassaolo jakaa ihmiset kahteen kastiin, sillä tulokset kerätään julkiseen luetteloon. Puhtain paperein testistä selvinneitä kutsutaan merkityiksi. He, jotka eivät ole suorittaneet koetta, ajautuvat yhä ahtaammalle, kun asuinalueet, kaupat ja työpaikat ryhtyvät sulkemaan oviaan merkitsemättömiltä.
Myös poliisi käyttää rekisteriä kansalaisten profilointiin. Heidän näkökulmastaan merkitsemättömät ovat aina todennäköisimmin syyllisiä.
Tilannetta kärjistää entisestään se, että pian on koittamassa kansanäänestys, joka tekisi myötätuntokokeesta ja merkintävelvollisuudesta pakollisen. Tämä johtaa mielenosoituksiin ja mellakoihin.
Romaanissa on lukuisia päähenkilöitä, joiden tarinat risteävät ja kohtaavat.
Psykologi Ólafur Tandri on ollut kehittämässä myötätuntokoetta ja toimii nyt yhtenä testin vankimmista puolestapuhujista. Hän on vilpittömän vakuuttunut, että koe on tie parempaan maailmaan. Toisaalta työn aiheuttama stressi ja paine alkavat jo verottaa hänen avioliittoaan.
Tristan on nuori mies, jota pelkkä ajatuskin kokeesta kauhistuttaa.
Hän on irrationaalisen vakuuttunut, ettei pääsisi testistä läpi. Yhä vahvemmaksi käyvä paniikkitila ajaa hänet syvälle rikos- ja huumekierteeseen.
Tristanin tavoin monet muutkin nuoret ovat syrjäytyneet yhteiskunnasta moraalisten ennakkoluulojen vuoksi. Useille heistä ainoa tie ulos henkisestä piinasta on itsemurha.
Opettajana toimiva Talvi kärsii puolestaan traumaperäisestä stressihäiriöstä. Hän kokee, että hänen väkivaltaiseksi käynyt ex-poikaystävänsä vaanii jokaisen nurkan takana. Jatkuvat pelkotilat ovat kaventaneet ennen niin iloisen ja ulospäin suuntautuneen Talvin elinpiirin ahtaaksi ja ahdistavaksi.
Teoksen itsekeskeisin hahmo on Eyja. Hän haluaa estää keinolla millä hyvänsä työntekijöiden myötätuntokokeet työpaikallaan. Eyjalta puuttuvat täydellisesti niin empatiakyky kuin moraalinen kompassikin, joten hän kokee muiden mustamaalaamisen luontevana tapana edistää omia etujaan.
Ísberg maalaa monipuolista kuvaa hahmojen tunteista ja elämän karikoista. Samalla hän rakentaa visiota terapiakeskeisestä yhteiskunnasta, joka laskee kaiken psykologian erehtymättömyyden ja kaikkivoipaisuuden varaan. Esimerkistä intoutuneet vanhemmat ovat lopulta itsekin vaatimassa koko loppuelämän määrittäviä myötätuntokokeita lapsille, joiden tunnetaidot ovat yhä kehitysvaiheessa.
Kirjailija laajentaa kuvaustaan maailmasta kirjeenvaihdolla, jossa pitkäaikaiset ystävät, Laíla ja Tea, pohtivat suhteensa sudenkuoppia.
Tätä kautta esiin nousee muutos, joka on nähtävissä niin keskustelukulttuurissa kuin omiin poteroihin juuttuneissa ajatuskuplissakin.
”Kertojien toisistaan poikkeavat äänet kuuluvat ajankohtaisen romaanin vahvuuksiin.
Herkkähipiäinen Laíla loukkaantuu kaikenlaisista vastaväitteistä, jopa äänensävyistä, ja tulkitsee ne hyökkäyksiksi itseään vastaan. Hän kaipaa keskusteluihin toisten varauksetonta hyväksyntää ja uudissanoja, jotka eivät voi loukata ketään.
Suorapuheinen Tea ei puolestaan voi olla pohtimatta ääneen asioiden syvempiä luonteita ilman poliittisen korrektiuden korulauseita. Hänestä kukkaiskieli kaventaa ajatusten elintilaa: ”Kukaan ei uskalla sanoa enää asioita suoraan, sillä aggressiivisuus nähdään väkivaltana.”
Ajatuksia herättävän sisällön lisäksi ajankohtaisen romaanin vahvuuksiin kuuluvat kertojien toisistaan poikkeavat äänet. Ne kuvastavat hahmojen mielentilaa, elämänkokemusta ja sosioekonomista asemaa.
Tristan pippuroi sanomisiaan englanninkielisillä termeillä ja ilmauksilla, kun taas hänen äitinsä purskauttaa koko ahdistuksensa ulos pitkässä monologissa, jossa pisteet ovat harvassa. Vihaisista nettikommenteista on turha hakea oikeakielisyyttä.
Suomentajan savotta on tuskin ollut helpoimmasta päästä, mutta Tapio Koivukari hoitaa leiviskänsä erinomaisesti. Tätä tekstiä on ilo lukea.